Lapsena olin kova Taylor Swiftin fani.
Minulla on eläviä muistoja siitä, kun kuuntelin ”Fifteeniä” pelatessani Zoo Tycoonia. Rakastin Tayloria aina hänen ”Mean”-päiviinsä asti. Hän tuntui edustavan kaltaisiani ulkopuolisia tyttöjä, jotka tykkäävät kääntää tapahtumia ja tunteita sanoiksi.
Taylor Swift – Fifteenwww.youtube.com
Punaisen aikakauden tienoilla jokin muuttui. Minusta tuli vastenmielinen pop-artisteja kohtaan yleensä, mutta erityisesti Tayloria kohtaan. Minun oli myös vaikea samaistua Tayloriin, kun hän siirtyi tunnustuksellisesta kantrista pop-kappaleisiin, jotka kertoivat elämäntavasta, joka vaikutti glamouriselta ja täysin saavuttamattomalta. Hänestä oli yhdessä yössä tullut cheerleader ja klikin johtaja, ja taisin tuntea itseni petetyksi.
Juhlin, kun tiedotusvälineet haukkuivat häntä valkoisen feministin keulakuvaksi ja myöhemmin epäpoliittiseksi. Ennen kuin työni oli kirjoittaa mielipidekirjoituksia internetiin, kirjoitin päässäni jatkuvasti mielipidekirjoituksia, jotka repivät Taylor Swiftin kappaleiksi. Hän vaikutti kaikelta siltä, mitä en voinut sietää – pinnalliselta, myyvältä, valkoisen WASPy-hyperkapitalistisen feminiinisyyden ja uhriksi joutumisen ilmentymältä, joka oli pakkomielteinen ihmissuhteista ja itsestään ja jota kaikki rakastivat. Kappaleet kirjoittivat itsensä, oikeastaan.
Sitten en ollutkaan yksin. Jonkin aikaa oli muodikasta vihata Taylor Swiftiä. Oli pitkittynyt Kanye West -draama, joka huipentui legendaariseen kiistaan Kanyen kappaleesta ”Famous”. Tässä lyhyt yhteenveto tapahtuneesta: Kappale sisältää sanoituksen ”I feel like me and Taylor might still have sex, Why? I made that b*tch famous”. Taylorin kieltäydyttyä hyväksymästä sanoitusta, Kanye vaati Taylorin antaneen siunauksensa, ja Kim Kardashian vuoti puhelinkeskustelun, joka paljasti, että Swift oli todellakin tehnyt niin.
Mutta 21. maaliskuuta julkaistun puhelinkeskustelun vuotaneen äänitteen ansiosta tiedämme nyt, että Kanye ei ilmoittanut Taylorille b*tch-sanan käytöstä. Uudessa äänitteessä Swift tosin sanoo, että hänen mielestään ensimmäinen rivi on hauska, ja lisää: ”Olen iloinen, ettei se kuitenkaan ole ilkeä. Se ei tunnu ilkeältä, mutta niin kuin, voi luoja, se rakennelma, jonka annoit sille. Luulin, että se olisi kuin se typerä tyhmä ämmä, mutta se ei ole.” Viimeistä riviä ei mainita. Ehkä Taylor ei ollutkaan ihan se käärme, joksi häntä luulimme. (Olisiko sillä väliä kummin päin tahansa? Ratkaiseeko Taylor Swiftin sanavalintoihin hyperkeskittyminen mitään kenenkään kannalta?)
Ollaksemme reiluja, Swiftin alku- ja pitkäkestoisessa vastaiskussa oli kyse paljon muustakin kuin yhdestä puhelinsoitosta. Ainakin joissain piireissä Swiftistä tuli (jonkinlainen) symboli valkoisten naisten mukautumisesta sortojärjestelmiin. Hänen halukkuutensa tehdä itsestään uhri samalla, kun hän tuomitsi Kanyen, muistutti monien mielestä valkoisten naisten osallisuutta ja toi mieleen vanhan narratiivin, jossa hauraat valkoiset naiset syyttivät mustia miehiä rikoksista. Tätä järjestelmällistä sortoa on varmasti edelleen olemassa, mutta Swiftistä tuli sen tietämättään kasvot. Hänen puolustuksensa ei tee mitään muuttaakseen tätä hyvin todellista valkoisen ylivallan ongelmaa ja valkoisten naisten osallisuutta ja keskeistä roolia siinä; se vain osoittaa, että ehkä Taylor Swift ei ollutkaan suurin ongelma.
Swiftin historia rotuun liittyvästä tunteettomuudesta tai välinpitämättömyydestä ei rajoitu vain tähän yhteen asiaan. Ennen kuin hän yhtäkkiä politisoitui (julkisesta pakosta), Swift oli ollut joidenkin alt-rightin jäsenten rakastama, jotka kutsuivat häntä ”arjalaiseksi kuningattarekseen”. Hän käytti LGBTQ+-kulttuuria hyväkseen silloin, kun se oli sopivaa, ja maalatakseen itsensä pelastajaksi. Lista hänen virheaskeleistaan jatkui. Lehdistö kuolasi.
Swift, joka on aina asiantuntija yleisön lämpötilan mittaamisessa, on hyvin tietoinen halveksunnastamme häntä kohtaan. Hän on taistellut sitä vastaan hellittämättä vuosien ajan, mutta viime aikoina hän on vihdoin näyttänyt luopuneen miellyttämistarpeensa haamusta, ja hän on kertonut avoimesti, millaisen veron tämä tarve on vaatinut. Ehkä juuri sitä olen etsinyt koko ajan: epätäydellisyyden myöntämistä. Lopulta Swift sanoi Rolling Stonen haastattelussa: ”Ennen olin kuin kultainen noutaja, joka käveli kaikkien luokse ja heilutti häntäänsä. ’Totta kai, tottakai! Mitä haluatte tietää? Mitä tarvitset?’ Nyt minun täytyy kai olla vähän enemmän kuin kettu.”
rollingstone.com Erik Madigan Heck for Rolling Stone
Kysyttäessä kaikesta saamastaan vihasta hän sanoi: ”En ollut varma, mitä tein tarkalleen ottaen, mikä oli niin väärin. Se oli minulle todella vaikeaa, koska en voi sietää sitä, kun ihmiset eivät kestä kritiikkiä. Yritän siis tutkia itseäni, ja vaikka se on todella vaikeaa ja sattuu joskus paljon, yritän todella ymmärtää, mistä ihmiset tulevat, kun he eivät pidä minusta. Ja ymmärrän täysin, miksi ihmiset eivät pidä minusta. Koska, tiedättehän, epävarmuuteni on sanonut samoja asioita – ja asioita tuhat kertaa pahempia.”
Kun katselin Taylor Swiftin soittavan neljä kappaletta NPR:n Tiny Desk -ohjelmassa tänään käyttäen vain kitaraa, pianoa ja hänen henkäilevää, tärisevää ääntään, yritin löytää ytimiä siitä polttavasta vihasta, joka motivoi minua ja niin monia muita lyömään häntä vastaan niin monen vuoden ajan. Mutta en onnistunut. Viha oli jäähtynyt tai ehkä siirtynyt eteenpäin kuin myrskyrintama, joka vihdoin poistuu yläpuolelta.
Katsellessani tulvivan teollisuuskompleksin raunioita, jotka minä ja niin monet muut olimme rakentaneet Taylor Swift -vihastani, aloin miettiä, mistä kumpusi kiihkeä vastenmielisyyteni tätä poptähteä kohtaan, jota kerran rakastin. En pidä paljosta siitä, mitä hän on tehnyt ja mitä hän edustaa, joten siinäpä se – mutta minulla ei ole samanlaista verikostoa vaikkapa Tomi Lahrenia vastaan, joka on myös etelävaltiolainen ja blondi ja joka on tehnyt tällä viikolla paljon pahempia syntejä kuin Swift koskaan.
Swiftin ja rakastamiemme taiteilijoiden, jotka tuottavat meille pettymyksen, kohdalla se on aina henkilökohtaista. Varmasti viha, jota tunnen Taylor Swiftiä kohtaan, juontaa juurensa suurelta osin kateudesta – kateudesta siitä, etten koskaan voisi näyttää tai olla Taylor Swiftin kaltainen, kateudesta siitä, että häntä ylistetään aikamme suurena lauluntekijänä, kun minä soittelen yhä pianoa makuuhuoneessani, kateudesta siitä, että hän näytti pitkään olevan tietämätön tuskasta, joka ei ollut kietoutunut omiin rakkausasioihinsa.
Tässä on hieman sisäistettyä naisvihaa, jonka olen huomannut taipumuksestani kirjoittaa Camilla Cabellon kaltaiset tähdet heti pois alan kasveiksi, kun taas hänen miespuoliselle vastineelleen, Shawn Mendesille, en räpäytä silmää. Kuten hän sanoo laulussaan ”The Man”, on totta, että hän ei luultavasti olisi kohdannut yhtä paljon vihaa, jos hän olisi ollut mies. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Swift on valkoihoinen ja varakas, ja toisena valkoisena naisena ylemmän keskiluokan taustalta ymmärrän, että Taylor Swift ja minä emme ole kovinkaan erilaisia, ja ennen kuin tulen hänen kimppuunsa, minun on kuulusteltava itseäni ja omaa osallisuuttani.
Kuten kaikki vitrioli, joka kanavoituu yhteen henkilöön suurempien ongelmien sijaan, Taylor Swiftin vihaaminen (kuten peruutuskulttuuri ylipäätään) on halpamainen ja pelkistetty keino syyllistää yhtä yksittäistä ihmistä paljon suuremmista ja systeemisistä ongelmista, joihin on löydettävissä yhtä lailla systeemisiä ratkaisuja. Siksi kaikki voi romahtaa niin nopeasti, kun yksittäisen puhelinkeskustelun ääni vuotaa.
Tämä ei tarkoita, että Taylor Swiftillä olisi oikeus kenenkään rakkauteen tai aikaan. Minä en ainakaan vieläkään täysin ymmärrä, miksi ihmiset tuntuvat palvovan ”All Too Well” -kappaleen sanoituksia, joka on minusta armottoman keskiverto, keksimäinen popbiisi. Mielestäni hän teki hyvän esityksen Tiny Deskissä, vaikka kiistatta moni muukin olisi sen paikan ansainnut.
Taylor Swift- All Too Well Lyricswww.youtube.com
Meillä kaikilla on oikeus inhota ketä haluamme inhota. Meillä on ylipäätään oikeus mieltymyksiimme ja tunteisiimme. Mutta sellainen raivo, jonka Taylor Swift on sytyttänyt meissä niin pitkään – jonka niin monet poptähdet, keulakuvat ja hölmöt julkkikset sytyttävät meissä – ei saisi peittää alleen sen maailman syvempiä realiteetteja, joka muokkaa heitä ja joka hyötyy heihin kohdistuvasta pakkomielteestämme, olkoon se sitten negatiivista tai positiivista.
Viime aikoina tuo raivo on usein pyörinyt taiteilijan poliittisen terävöitymisen ympärillä, tai sitten sen puutteessa. Mutta pitääkö kaikkien taiteilijoiden olla aktivisteja? Uskon, että Taylor Swiftin kaltaisella henkilöllä, jolla on varaa satoihin PR-ihmisiin (joista ainakin yksi voisi vaivautua vastaamaan hänen poliittisesta ja sosiaalisesta läsnäolostaan), on tiettyjä velvollisuuksia. Silti tämä on eriasteista, ja vaikka kaikkien pitäisi kunnioittaa muiden ihmisoikeuksia, en usko, että voimme sanoa, että taiteilijoiden on aina oltava radikaaleja aktivisteja, varsinkaan jos emme itse ole aktivisteja.
Mahdollisesti taipumuksemme räyhätä ja syyttää yhtä henkilöä koko asiasta on osoitus internetin taipumuksesta polarisoida ja jättää huomiotta ne voimat, jotka juonivat yhteen jokaisen ihmisen luomiseksi, mikä juontaa juurensa halustamme löytää nopeita ratkaisuja ratkaisemattomiin ja jatkuviin ongelmiin. Kukaan ei ole olemassa tyhjiössä. Trump ei luonut rasismia – se on ommeltu osaksi Amerikan kangasta. Vastoin yleistä uskomusta Taylor Swift ei luonut valkoista feminismiä – se oli sisäänrakennettu naisliikkeen alkulähteisiin.
Tänään siis Taylor Swift voittaa. Tänään vapautan Taylor Swift -vihani. Luovutan sen, kuten Marianne Williamson sanoisi. On liian paljon muutakin meneillään kuluttamaan lisää energiaa häneen. Jos tämä on se, lainatakseni erästä toista artistia, jonka puolustamiseen olen käyttänyt kohtuuttoman paljon aikaa, lopetan. Ne 45 minuuttia, jotka käytin tämän jutun kirjoittamiseen, ovat viimeiset minuutit, jotka käytän Taylor Swiftistä valittamiseen, ja se on lupaus. Seuraavaan kertaan.