Sisäinen äänemme liittyi vahvasti kykyymme puhua ääneen. Sisäinen puhe oli ulkoisen puheen sisäistämistä. Sisäinen puhe näyttää tukeutuvan järjestelmään, joka osallistuu ensisijaisesti ulkoisen puheen käsittelyyn, kun taas auditiivisen sisällön tuottaa korollispurkaus.
Homunculus-argumentin mukaan aivojamme asuttaa vielä pienempi versio meistä, homunculus, joka tulkitsee ulkoista todellisuuttamme, kun ympäristöstämme tuleva valo lankeaa silmiemme kautta häneen. Teoria tunnetaan kansanomaisesti myös kartesiolaisen teatterin teoriana, koska teorian piirtämä mielen kehys on analoginen ihmisen kanssa, joka katsoo kuvasarjaa elokuvaruudulta. Onko tämä sama mies siis vastuussa siitä ”pienestä äänestä” päässämme?
(Photo Credit : Jennifer Garcia / Wikimedia Commons)
Väite on ilmeisesti virheellinen. Ihmisen aivoissa ei ole pienempää versiota sinusta, joka iloisesti pureskelee popcornia ja hörppii tölkillisen kokista joka kerta, kun teet jotain noloa. Sen sijaan ne ovat äärimmäisen monimutkainen biologinen elin, joka koostuu miljardeista hermosoluista, jotka ovat monimutkaisesti yhteydessä toisiinsa.
Kompleksisuutensa vuoksi aivot voidaan jakaa useisiin osiin. Nämä osat voidaan eristää ja pitää vastuussa tietyistä toiminnoista. Vastaavasti myös sisäinen ääni voidaan liittää yhteen osaan tai useisiin sopusoinnussa toimiviin osiin.
Mitä on sisäinen puhe?
Konventionaalisen viisauden mukaan kyse on omantuntomme puheesta, jota mediassa mielellään kuvataan itsetutkiskelevina dialogeina enkeleidemme ja demoneidemme kanssa, jotka kuiskailevat molempiin korviin. Kuten olette saattaneet arvata, tämäkään ei ole totta. Psykologisessa jargonissa ääntä, jonka kuulet pääsi sisällä, kutsutaan ”sisäiseksi puheeksi”.
Käytämme sitä joka päivä, kun käymme läpi ostoslistoja tai motivoimme itseämme syömään sen viimeisen pizzasiivun loppuun. Itse asiassa käytät sitä luultavasti juuri nyt lukiessasi tätä!
Sisäisen puheen avulla voimme kertoa omasta elämästämme, ikään kuin se olisi sisäinen monologi, kokonainen keskustelu itsensä kanssa. Käytämme sitä simuloidaksemme menneitä keskusteluja ja kuvitellaksemme uusia. Psykologian synnystä lähtien on pyritty voimakkaasti muodostamaan mielen teoriaa. Sisäinen puhe on herättänyt valtavasti kiinnostusta, koska se edistää motivoivaa ajattelua ja on kaikkialla läsnä itsereflektiossa. Miten se sitten toimii?
Sisäinen puhe sisäistettynä ulkoisena puheena
Venäläinen psykologi Lev Vygotski esitti 1930-luvulla, että sisäinen äänemme on vahvasti yhteydessä kykyymme puhua ääneen. Hänen mukaansa sisäinen puhe oli ulkoisen puheen sisäistämistä. Tämä merkitsee sitä, että sisäisen puheen pitäisi aktivoida samat elimet kuin ulkoisen puheen. Tämä on varmasti totta. Elektromyografia, tekniikka, jolla mitataan lihasten liikettä, osoittaa, että kurkunpää aktivoituu sisäisen puheen aikana.
(Photo Credit : Life Science / Wikimedia Commons)
Hänen väitteensä vahvistuivat, kun sisäistä puhetta harrastavien henkilöiden neurokuvantaminen toi esiin tietyt osat Brocan alueesta – aivojemme vasemmassa aivopuoliskossa sijaitsevasta osasta, jota sen löytäjä, lääkäri Paul Broca, kuvasi ”kielen kyvyksi”. Lisätään vielä, että sekä ulkoinen että sisäinen puhe häiriintyy, kun Brocan alueen vastuullisia osia häiritään stimuloivilla tekniikoilla.
Ihmiset kertovat usein, että heidän sisäinen puheensa tapahtuu paljon nopeammin kuin olisi fyysisesti mahdollista puhua ääneen. Yksi syy voi olla kielioppivirheiden laiminlyönti, koska lähes aina tietää mitä tarkoittaa, jolloin lauseiden artikulointi on paljon nopeampaa.
Corollary discharge
Toinen keskeinen löydös oli corollary dischargein aktivoituminen – hermosignaali, joka auttaa meitä erottamaan itse tuotetun aistikokemuksen ja ulkoisesti tuotetun aistikokemuksen.
Kun eläin suorittaa tehtävän, sen motorinen järjestelmä käyttää eteenpäin suuntautuvaa mallia eli kehon sisäistä mallia ennustaakseen aistittavia seurauksia tehtävän suorittamisen jälkeen. Tämä meille epämääräisen ennusteen tarjoava neuronaalinen toiminta on seurauksellisen purkautumisen tulosta.
Tutkimuksen teki brittiläisessä Kolumbiassa toimiva yliopistotutkija Mark Scott, ja se viittaa siihen, että puheen aikana aivot tuottavat sisäisen kopion äänemme äänestä rinnakkain kuulemamme ulkoisen äänen kanssa. Jos sisäistä ääntä ei kumottaisi tai tunnistettaisi suhteessa ulkoiseen ääneen, olisimme todella sekaisin ja viestintä olisi kaoottista.
Hän esitti hypoteesin, että jos korollaarinen purkautuminen ennustaa omat liikkeemme ja estää sekaannuksen itse aiheutettujen ja ulkoisesti aiheutettujen aistimusten välillä, niin ulkomaailmasta tulevan aistitiedon pitäisi kumota aivojemme tuottama sisäinen kopio, jos nämä kaksi informaatiokokonaisuutta vastaavat toisiaan. Tämän vuoksi itsensä kutkuttaminen on tehotonta.
Juuri tätä aineisto osoittaa: ulkoisen äänen vaikutus vähenee, kun osallistujat sanovat päässään tavun, joka vastaa saapuvaa ulkoista ääntä. Sisäinen puhe näyttää siis tukeutuvan järjestelmään, joka osallistuu ensisijaisesti ulkoisen puheen käsittelyyn, kun taas auditiivinen sisältö saadaan aikaan korollisena purkautumisena.”
”Sinun kannattaisi käydä tarkistuttamassa tuo.”
Tämä artikkeli saattaa tulla yllätyksenä ihmisille, joille tämä kyky on vieras, ja heidän reaktionsa saattaa tulla yllätyksenä ihmisille, jotka vetoavat siihen päivittäin! Kyllä, sisäinen puhe ei ole yleismaailmallinen ilmiö. Se vaihtelee yksilöiden välillä. Sen haltijat, minä mukaan lukien, ovat vakuuttuneita sen normaaliudesta, mutta se on kaukana normaalista. Itse asiassa ihmiset, jotka väittävät, ettei heillä ole sisäistä puhetta, kokivat olevansa ”normaaleja”!
Esimerkiksi vastauksena Yahoo answers -verkkopalvelussa lähetettyyn kysymykseen siitä, kuuleeko kukaan muu itseään lukiessaan, vastaajat huudahtivat: ”Ei! Sinun pitäisi käydä tarkistuttamassa se”, kun taas eräs vastaaja kommentoi suorasukaisesti isoin kirjaimin: ”
Miksi se on tärkeää?
Psykologit ja neurologit ovat jo pitkään tutkineet sisäistä puhetta pelkän kiehtovuuden lisäksi myös siksi, että se voi antaa heille tärkeitä tietoja kuuloharhoista – äänien kuulemisesta ilman ulkoisia ärsykkeitä. Asiantuntijat uskovat, että auditiiviset hallusinaatiot voivat johtua kyvyttömyydestämme tunnistaa sisäinen puhe itse tuotetuksi.
Osana Scottin tutkimuksesta sisäisen puheen mekanismien selvittämiseksi oli tarkoitus löytää ratkaisu tällaisten psyykkisten vaivojen lieventämiseksi. Ihmisten tapojen tutkiminen, joilla he puhuvat itselleen mielessään, on kuitenkin äärimmäisen hankalaa, koska se on luonteeltaan vastakkaista. Tajunnanvirtamme herkkyys ja herkkyys eivät salli sen tutkimista ilman, että siihen samalla vaikutetaan – jokainen yritys sen purkamiseen on samalla sen kanssa näpyttelyä.