Marshall-suunnitelma, joka tunnetaan myös nimellä Euroopan elvytysohjelma, oli Yhdysvaltain ohjelma, joka tarjosi apua Länsi-Euroopalle toisen maailmansodan tuhojen jälkeen. Se otettiin käyttöön vuonna 1948, ja siitä myönnettiin yli 15 miljardia dollaria maanosan jälleenrakennustoimien rahoittamiseen. Yhdysvaltain ulkoministeri George C. Marshallin, jonka mukaan ohjelma oli nimetty, ideoima nelivuotinen suunnitelma, jolla pyrittiin jälleenrakentamaan sodan aikana pahoin vaurioituneita kaupunkeja, teollisuutta ja infrastruktuuria ja poistamaan Euroopan naapurimaiden välisiä kaupan esteitä sekä edistämään kaupankäyntiä kyseisten maiden ja Yhdysvaltojen välillä.
Taloudellisen jälleenrakentamisen lisäksi yksi Marshall-suunnitelman julkilausutuista tavoitteista oli pysäyttää kommunismin leviäminen Euroopan mantereella.
Marshall-suunnitelman toteuttaminen on mainittu kylmän sodan alkamisajankohdaksi Yhdysvaltojen ja sen eurooppalaisten liittolaisten sekä Neuvostoliiton välillä, joka oli tosiasiallisesti ottanut haltuunsa suurimman osan Keski- ja Itä-Eurooppaa ja vakiinnuttanut satelliittitasavallat kommunistisiksi valtioiksi.
Marshallin suunnitelmaa pidetään myös keskeisenä katalysaattorina Pohjois-Atlantin liiton (Nato) muodostamiselle, joka on Pohjois-Amerikan ja Euroopan maiden välinen sotilasliitto, joka perustettiin vuonna 1949.
Eurooppa toisen maailmansodan jälkeen
Sodanjälkeinen Eurooppa oli pahassa ahdingossa: Miljoonat sen kansalaiset olivat saaneet surmansa tai haavoittuneet vakavasti toisessa maailmansodassa sekä siihen liittyvissä julmuuksissa, kuten holokaustissa.
Monet kaupungit, mukaan lukien Ison-Britannian, Ranskan, Saksan, Italian ja Belgian johtavat teollisuus- ja kulttuurikeskukset, olivat tuhoutuneet. Marshallille toimitettujen raporttien mukaan jotkin mantereen alueet olivat nälänhädän partaalla, koska taistelut olivat häirinneet maatalous- ja muuta elintarviketuotantoa.
Lisäksi alueen liikenneinfrastruktuuri – rautatiet, maantiet, sillat ja satamat – oli kärsinyt laajoja vahinkoja ilmaiskuissa, ja monien maiden laivaston laivastot olivat uponneet. Itse asiassa voitiin helposti väittää, että ainoa maailmanvalta, johon konflikti ei vaikuttanut rakenteellisesti, oli ollut Yhdysvallat.
Marshallin suunnitelman puitteissa koordinoitu jälleenrakentaminen muotoiltiin osallistuvien Euroopan valtioiden kokouksen jälkeen vuoden 1947 loppupuolella. Kutsuja esitettiin erityisesti Neuvostoliitolle ja sen satelliittivaltioille.
Ne kieltäytyivät kuitenkin osallistumasta ponnisteluihin, koska ne muka pelkäsivät Yhdysvaltojen sekaantumista omiin kansallisiin asioihinsa.
Presidentti Harry Truman allekirjoitti Marshall-suunnitelman 3. huhtikuuta 1948, ja apu jaettiin kuudelletoista eurooppalaiselle valtiolle, joihin kuuluivat muun muassa Iso-Britannia, Ranska, Belgia, Alankomaat, Länsi-Saksa ja Norja.
Voittaaksemme korostaa Amerikan avokätisyyden merkitystä, apuun sidotut miljardit olivat tosiasiassa runsaat viisi prosenttia Yhdysvaltain silloisesta bruttokansantuotteesta.
Mikä oli Marshall-suunnitelma?
Marshallin suunnitelma antoi apua vastaanottajille lähinnä asukaskohtaisesti, ja suuremmat määrät annettiin suurille teollisuusvalloille, kuten Länsi-Saksalle, Ranskalle ja Isolle-Britannialle. Tämä perustui Marshallin ja hänen neuvonantajiensa uskomukseen, että näiden suurten maiden elpyminen oli välttämätöntä Euroopan yleisen elpymisen kannalta.
Siltikään kaikki osallistuvat maat eivät hyötyneet yhtä paljon. Italian kaltaiset kansakunnat, jotka olivat taistelleet akselivaltojen kanssa natsi-Saksan rinnalla, ja puolueettomina pysyneet maat (esim. Sveitsi) saivat vähemmän apua henkeä kohti kuin ne maat, jotka taistelivat Yhdysvaltojen ja muiden liittoutuneiden kanssa.
Merkittävä poikkeus oli Länsi-Saksa: Vaikka koko Saksa kärsi merkittäviä vaurioita toisen maailmansodan loppupuolella, elinkelpoinen ja elvytetty Länsi-Saksa nähtiin välttämättömänä alueen taloudelliselle vakaudelle ja ei niinkään hienovaraisena moitteena kommunistiselle hallitukselle ja talousjärjestelmälle ”rautaesiripun” toisella puolella Itä-Saksassa.
Kaiken kaikkiaan Iso-Britannia sai noin neljänneksen Marshall-suunnitelman puitteissa annetusta kokonaistuesta, kun taas Ranskalle annettiin alle viidennes varoista.
Marshall-suunnitelman vaikutus
Kiinnostavaa on, että Marshall-suunnitelman todellisesta taloudellisesta hyödystä on sen toteuttamisen jälkeisinä vuosikymmeninä keskusteltu paljon. Aikalaisraportit viittaavatkin siihen, että suunnitelman tullessa voimaan Länsi-Eurooppa oli jo pitkällä elpymisen tiellä.
Yhdysvaltojen huomattavista investoinneista huolimatta Marshall-suunnitelmasta myönnetyt varat olivat alle kolme prosenttia niiden maiden yhteenlasketusta kansantulosta, jotka niitä saivat. Tämä johti suhteellisen vaatimattomaan bruttokansantuotteen kasvuun näissä maissa suunnitelman nelivuotisen voimassaolon aikana.
Silloin suunnitelman viimeiseen vuoteen 1952 mennessä varoja saaneiden maiden talouskasvu oli ylittänyt sotaa edeltäneen tason, mikä on vahva osoitus ohjelman myönteisistä vaikutuksista, ainakin taloudellisesti.
Marshallin suunnitelman poliittinen perintö
Poliittisesti Marshall-suunnitelman perintö kertoo kuitenkin kiistatta eri tarinaa. Kun otetaan huomioon neuvostovaltioiden niin sanotun itäblokin kieltäytyminen osallistumisesta, aloite varmasti vahvisti jakolinjoja, jotka olivat jo alkaneet juurtua maanosaan.
On myös syytä huomata, että Yhdysvaltain salainen tiedustelupalvelu CIA (Central Intelligence Agency) sai viisi prosenttia Marshall-suunnitelmassa myönnetyistä varoista. CIA käytti näitä varoja perustamaan useisiin Euroopan maihin ”peiteyrityksiä”, joiden tarkoituksena oli edistää Yhdysvaltojen etuja alueella.
Viraston väitettiin myös rahoittaneen kommunisminvastaista kapinaa Ukrainassa, joka oli tuolloin Neuvostoliiton satelliittivaltio.
Ylipäätään Marshall-suunnitelmaa ylistettiin kuitenkin yleisesti siitä kipeästi tarvittavasta sysäyksestä, jonka se antoi Amerikan eurooppalaisille liittolaisille. Kuten suunnitelman suunnittelija George C. Marshall itse sanoi: ”Politiikkamme ei ole suunnattu mitään maata vastaan, vaan nälkää, köyhyyttä, epätoivoa ja kaaosta vastaan.”
Pyrkimykset laajentaa Marshall-suunnitelmaa sen alkuperäisen nelivuotiskauden jälkeen pysähtyivät kuitenkin Korean sodan alettua vuonna 1950. Maiden, jotka saivat varoja suunnitelman puitteissa, ei tarvinnut maksaa takaisin Yhdysvalloille, sillä rahat myönnettiin avustuksina. Maat palauttivat kuitenkin noin viisi prosenttia rahoista kattaakseen suunnitelman toteuttamisesta aiheutuneet hallintokulut.