Liekinheitin

Liekinheitin, sotilaallinen rynnäkköase, joka ampuu vihollisen asemia vastaan palavan öljyn tai sakeutetun bensiinin virran. Toisessa maailmansodassa ja myöhemmissä sodissa käytettynä se koostui periaatteessa yhdestä tai useammasta polttoainesäiliöstä, paineistettua kaasua sisältävästä sylinteristä työntövoiman aikaansaamiseksi, säiliöihin liitetystä taipuisasta letkusta ja laukaisusuuttimesta, joka on varustettu jollain keinolla, jolla polttoaine voidaan sytyttää, kun sitä paiskataan ulos. Maajoukkojen selässä kuljetettavan kannettavan tyypin kantama oli noin 45 jaardia (41 metriä) ja polttoaine riitti noin 10 sekunnin yhtäjaksoiseen ”ampumiseen”. Suuremmat ja raskaammat, panssaritorneihin asennetut yksiköt saattoivat yltää yli 100 metrin (90 metrin) etäisyydelle, ja niiden polttoaine riitti noin 60 sekunnin tulitukseen. Maksimaalisen tuloksen saavuttamiseksi ammuttiin yleensä useita lyhyitä sarjoja eikä yhtä pitkää räjähdystä.

Nykyaikaiset liekinheittimet ilmestyivät ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa, kun Saksan armeija testasi kahta mallia, yhtä isoa ja yhtä pientä, Richard Fiedlerin toimittama. Pienempi Flammenwerfer, joka oli tarpeeksi kevyt yhden miehen kannettavaksi, käytti kaasun painetta lähettääkseen liekehtivän öljyvirran noin 20 jaardin (18 metrin) päähän. Suurempi malli, joka perustui samaan periaatteeseen, oli hankala kuljettaa, mutta sen kantama oli yli 40 jaardia (36 metriä) ja polttoaine riitti 40 sekunnin yhtäjaksoiseen ampumiseen. Saksan armeija otti nämä aseet käyttöönsä ja käytti niitä yllätysvaikutuksella liittoutuneiden joukkoja vastaan vuonna 1915. Britit ja ranskalaiset vastasivat pian omilla liekinheittimillään, mutta kaikkien ensimmäisen maailmansodan tyyppien kantama ja tulen kesto olivat rajalliset. Niiden pääasiallinen vaikutus näyttää olleen niiden joukkojen pelottelu, joita vastaan niitä käytettiin.

Kaikki suurvallat käyttivät myöhempinä vuosina liekinheittimiä, sekä selkärepputyyppisiä että panssarivaunuihin asennettavia. Ne perustuivat samaan periaatteeseen kuin Fiedlerin varhaiset mallit, mutta niihin sisällytettiin teknisiä parannuksia, jotka tekivät niistä tehokkaampia. Brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa liekinheittimissä käytettiin polttoaineena napalmia, sakeutettua bensiiniä, joka kulkeutui paljon pidemmälle kuin tavallinen bensiini, paloi kovalla lämmöllä ja tarttui kuin hyytelö kaikkeen, mihin se koski. Nämä pelottavat aseet olivat arvokkaita vihollisjoukkojen kimppuun hyökkäämisessä, naamiointimateriaalin polttamisessa ja aluskasvillisuuden tai vihollisen asemien tykkiluukkujen luotaamisessa. Ne olivat erityisen tehokkaita toisessa maailmansodassa japanilaisten puolustustyyppistä sodankäyntiä vastaan, kun nämä puolustivat luolia ja kookospähkinäpuupunkkeja Tyynenmeren saarilla. 1950-luvulla Yhdysvaltain armeijan kemialliset joukot kehittivät kevyen, yhdellä laukauksella toimivan kannettavan liekinheittimen, jota voitiin käyttää lähietäisyydeltä linnoitettuja asemia vastaan.