Kynsien maalaaminen kynsilakalla ei ehkä tunnu erityisen monimutkaiselta kemialliselta prosessilta, mutta siihen liittyy paljon muutakin. Polymerisaatio, tiksotrooppiset aineet, liuottimet ja termokromismi ovat termejä, joita luulisi kuulevansa useammin laboratoriossa kuin kynsisalongissa, mutta ne kaikki voivat esiintyä kynsilakan yhteydessä. Tässä grafiikassa ja artikkelissa tarkastelemme erilaisia kemian keinoja, jotka yhdistyvät kynsien värjäämisessä.
Tavanomainen kynsilakka koostuu polymeeristä, tavallisimmin nitroselluloosasta, joka on liuotettu liuottimeen, yleensä etyyliasetaattiin tai butyyliasetaattiin. Kun sitä levitetään, liuotin haihtuu ja jättää polymeerin muodostamaan kalvon kynsille. Valmisteen sisältämät liimapolymeerihartsit auttavat polymeerikalvoa tarttumaan kynteen. Nämä niin sanotut kalvonmuokkausaineet antavat myös kiiltoa polymeeripinnoitteelle.
Tämä perinteinen kynsilakka ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto. Geelikynsilakka on vaihtoehtoinen koostumus, joka koostuu metakrylaattiyhdisteistä ja fotoinitioivista yhdisteistä, kuten bentsoyyliperoksidista. Toisin kuin perinteistä kynsilakkaa, näitä seoksia ei yksinkertaisesti levitetä ja jätetä kuivumaan. Sen sijaan ne levitetään kerroksittain ja altistetaan ultraviolettivalolle; tämä käynnistää polymerisaatioprosessin, joka kiinteyttää lakan. Tässä on hyvä yksityiskohtaisempi selitys siitä, miten tämä tapahtuu, ja Tom Husbandin artikkelissa on selitys eräästä esimerkistä.
Sekä perinteisissä että geelikynsilakoissa käytetään myös pehmittimiä. Nämä ovat yhdisteitä, joita lisätään estämään lakkaa halkeilemasta tai lohkeilemasta helposti. Ne jäävät jäljelle, kun liuottimet haihtuvat tai kun lakka kovetetaan UV-valolla; itse asiassa niitä käytetään monenlaisissa muoveissa, ei vain kynsilakoissa, ja ne auttavat lisäämään joustavuutta.
Kynsilakoissa käytetyt pehmittimet eivät ole täysin kiistanalaisia. Dibutyyliftalaatti (DBP) oli laajalti käytetty pehmitin, mutta sen käyttö on kielletty EU:ssa vuodesta 2004 lähtien, koska se on ollut huolissaan siitä, että se saattaa vaikuttaa ihmisen hormonijärjestelmään. Sen käyttö on lopetettu asteittain myös Yhdysvalloissa, ja tilalle on tullut muita pehmittimiä, kuten kamferia, glyseryylitribentsoaattia ja trifenyylifosfaattia (TPPP). Jälkimmäinen, jota käytetään yhä useammin DBP:n korvikkeena, on myös yhdistetty hormonaalisiin häiriöihin liittyviin huolenaiheisiin, mikä osoittaa, että kiellettyjen ainesosien turvallisten korvaajien löytäminen kosmetiikassa ei ole aina helppoa.
Kynsilakkojen keskeisiä ainesosia ovat yhdisteet, jotka antavat niille värit. Ne ovat yleensä pigmenttejä, joko epäorgaanisia tai orgaanisia (hiilipohjaisia). Epäorgaanisia pigmenttejä käytetään mm. kromioksidia vihreisiin, rautaoksidia punaisiin ja oransseihin ja rautaferrosyanidia sinisiin. Orgaaniset pigmentit ovat samankaltaisia kuin elintarvikeväreissä käytettävät pigmentit, ja niitä on monenlaisia.
Monimutkaisemmat väriefektit ovat myös mahdollisia. Kynsilakkaan sekoitetulla hienoksi jauhetulla titaanidioksidilla tai kiilteellä voidaan saada aikaan helmiäishohtoa, ja siihen voidaan lisätä myös pieniä paloja glitteriä. Sakeuttamisaineita, kuten stearalkoniumhektoriittia, lisätään pitämään pigmentit ja muut lisäaineet suspendoituneina lakkaan.
Kynsilakat voivat olla myös termokromaattisia (lämpötilaherkkiä) ja fotokromaattisia (valoherkkiä). Lämpökromaattisissa kynsilakoissa käytetään mikrokapselien sisältämiä leukodiineiksi kutsuttuja yhdisteitä. Nämä mikrokapselit sisältävät myös matalan sulamispisteen liuotinta ja happoa. Kun lämpötila on riittävän alhainen, väriaine- ja happomolekyylit ovat lähellä toisiaan, jolloin vetyatomit siirtyvät molekyylien välillä ja väriaine jää värilliseen muotoonsa. Lämpötilan noustessa liuotin sulaa ja molekyylit etääntyvät toisistaan; kun vedynsiirtoa ei enää tapahdu, väriaine muuttuu värittömään muotoon.
Fotokromaattisissa kiillotusaineissa käytetään valolle herkkiä yhdisteitä, joiden rakenne muuttuu, kun ne altistuvat auringonvalolle. Esimerkkejä käytetyistä yhdisteistä ovat spiropyraanit ja spirooksatsiinit. UV-valon imeytyessä tapahtuva rakennemuutos muuttaa yhdisteen absorptiota, jolloin sen väri muuttuu.
UV-valo voi olla ongelma myös kynsilakoille – ajan mittaan altistuminen auringonvalolle voi aiheuttaa lakan värin haalistumisen. Tämän välttämiseksi seokseen lisätään lisäaineita, kuten bentsofenoni-1:tä. Nämä lisäaineet imevät UV-valoa ja estävät sitä valkaisemasta lakan väripigmenttejä.
Se on siis selvä – kynsilakka ei suinkaan ole pelkkä värilakka, vaan se koskettaa itse asiassa lukuisia kemian aiheita, ja ne kaikki ovat elintärkeitä, jotta lopputuotteesta tulisi mahdollisimman tehokas!
Hyväksyitkö tämän postauksen & grafiikan? Harkitse Compound Interestin tukemista Patreonissa, ja saat esikatseluja tulevista postauksista & lisää!
Tässä artikkelissa oleva grafiikka on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Ei-Kaupallinen-Neuvoa-antava-Neuvoa-antava 4.0 Kansainvälinen -lisenssin alla. Katso sivuston sisällön käyttöohjeet.