Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä George Clinton ja hänen Funkadelic-yhtyeensä työstivät uutta kappaletta, ”Get Off Your Ass and Jam”, studiolla Los Angelesissa. Tuohon aikaan Funkadelic oli pohjimmiltaan psykedeelisen rockin bändi, joka purki soul-balladeja, ja sen raskaat, rönsyilevät jamit tuntuivat kestävyyskokeelta. Jos niistä selvisi, maistoi todellista vapautta. Muusikot olivat pitämässä taukoa, kun Clintonin mukaan sessioon vaelsi valkoinen poika – luultavasti ”smack-riippuvainen”, kuten hän muisteli vuonna 2014 julkaistussa muistelmateoksessaan ”Brothas Be, Yo Like George, Ain’t That Funkin’ Kinda Hard on You?”. Poika kysyi, antaisivatko he hänelle kaksikymmentäviisi dollaria kitarasoolosta. Clinton oli sen verran hämmentynyt, että suostui. Hän soitti ”kuin riivattu”, Clinton kirjoitti. Poika ruiskutti hourailevan, kiljuvan soolon koko kappaleelle ja käveli sitten pois rahojensa kanssa, eikä hänestä enää koskaan kuultu, lukuun ottamatta muutamaa minuuttia Funkadelicin ”Let’s Take It to the Stage” -albumilla vuodelta 1975.
Clintonin suhde paperitöihin on aina ollut leppoisa. Yli sataseitsemänkymmentä ihmistä on soittanut Funkadelicissa ja sen alter ego -yhtyeessä Parliamentissa, jota yhdessä kutsutaan yleisesti P-Funkiksi. Tässä ei ole mukana niitä parikymmentä bändiä, jotka ovat irtautuneet ytimestä. Get Off Your Ass -kappaleen soolon todellinen tarina on kadonnut ajan ja ehkä huumeiden mukana. (Poika ei ollut ainoa studiossa ollut henkilö, jota viehättivät muuttuneet mielentilat.) Mutta anekdootti vangitsee jotain olennaista siitä polusta, jonka Clinton on viitoittanut bändeilleen. P-Funkin liitto avarakatseisen psykedelian ja aggressiivisen, murisevan funk-musiikin välillä alkoi tuntua elämäntyyliltä, maailmankatsomukselta. Kaikki ovat tervetulleita.
Clinton varttui Plainfieldissä, New Jerseyssä, jossa hän veti puoleensa doo-wopin riemukkaita harmonioita. Hän perusti teininä oman yhtyeensä, The Parliamentsin, ja 60-luvun alussa ryhmä matkusti Detroitiin koe-esiintymään Motown-levy-yhtiölle. Vaikka Motown tunnettiin yksittäisistä tähdistään, kuten Smokey Robinsonista ja Stevie Wonderista, se oli kollektiivinen yritys, joka toimi kuin liukuhihna. Parliamentsin alkuvuosina Clinton ajatteli, että näin hänen oli tehtävä, ja niinpä jäsenet synkronoivat tunnollisesti tanssiaskeleensa, hioivat harmoniansa ja pukeutuivat yhteensopiviin pukuihin. Motown hylkäsi yhtyeen, mutta palkkasi Clintonin lauluntekijäksi, tuottajaksi ja sovittajaksi. Hän oli hillitty kaveri, joka tyytyi kulissien takaiseen kunniaan.
Vuonna 1967 Parliaments julkaisi ”(I Just Wanna) Testify” Revilotilla, yhdellä Detroitin lukuisista itsenäisistä soul-levy-yhtiöistä. ”Testify”, Motownin säveltämän svengin karhea lähentely, oli yhtyeen ensimmäinen hitti. Menestys kuitenkin hapetti yhtyettä. Jäsenet eivät tunteneet, että he sopivat nihkeän puhtaiden ikäistensä joukkoon. Heitä viehätti Motownin soundi, tuo ilmava, tiivis täydellisyyden tunne. Mutta he pitivät myös rock-musiikin räiskyvästä vapautumisesta, erityisesti siitä, miten Jimi Hendrix sai vahvistimen vinkuvan palautteen laulamaan. He löysäsivät solmiot ja päättivät, että oli hienoa kasvattaa hiuksensa. Clinton tajusi, että soulia ja gospelmusiikkia saattoi soittaa raskaan rockin muhkealla tahdilla, ja hän brändäsi Parliamentsin – joka oli jumissa sotkuisessa sopimusriidassa – uudelleen Funkadeliciksi.
Eräänä päivänä piirrettyjä katsellessaan Clinton sai idean, että bändin oli paljon mielenkiintoisempaa naamioitua hahmoksi kuin olla oma itsensä. Ihmiset vanhenivat, mutta hyvä hahmo saattoi elää ikuisesti. Vaikka Parliamentin ja Funkadelicin jakautunut persoonallisuus kehittyi sopimuskomplikaatioiden vuoksi, se paljasti persoonien merkityksen. Seitsemänkymmentäluvun alussa Funkadelic liittyi Detroitin rock-skeneen, joka sopi yhteen MC5:n ja Stoogesin kaltaisten proto-punk-bändien ulvovan anarkian kanssa. Bändin jäsenet alkoivat pukeutua pukuihin: vaippoihin, avaruuspukuihin, taistelulajien univormuihin, velhojen kaapuihin. P-Funkin lauluissa ja levynkansissa hahmoteltiin sankareiden ja roistojen laajennettua, pääasiassa mustaa kosmosta. Jos antautuisit heidän musiikilleen, sinulle löytyisi aina paikka Pyhällä emoaluksella. Jos vain seisoit siinä kädet ristissä, olit luultavasti Sir Nose D’Voidoffunkin, ilonpilaaja, joka lupaa, ettei hän ”koskaan tanssi.”
Aluksi Funkadelicin alkuvuosien villavalle, happoavusteiselle musiikille ei löytynyt parempaa teesiä kuin sen vuoden 1970 albumin otsikko ”Free Your Mind . . . and Your Ass Will Follow”. Seitsemänkymmentäluvun puoliväliin tultaessa, kun muusikot pyrkivät vakiinnuttamaan identiteettinsä parlamentin funk-proseleina, otsikko olisi voitu kääntää toisin päin: he halusivat, että seuraat heidän groovejaan korkeampaan tietoisuuden tilaan. Parliamentin funk oli lähes vastenmielisen suorasukainen aikomuksistaan. Monessa musiikissa basso on eteerinen läsnäolo, joka vahvistaa kappaleen selkärankaa tavalla, jonka tuntee mutta jota harvoin kuuntelee. Parliament rakensi kuitenkin kokonaisia kappaleita basisti Bootsy Collinsin kiemurtelevien linjojen, aistikkaiden murinoiden ja mahtavien jysähdysten ympärille. Selkäranka on loppujen lopuksi kytketty takaosaan.