Tämä kohta muodostaa nivelen Ef. 1-3:n teologisen lausuman ja sitä seuraavan kehotusmateriaalin (4:17-6:20) välille.
Se tarjoaa teologisen perustelun seurakunnalta vaadittavalle käytökselle.
Ensisijainen kutsu on ykseyteen. Kirjeen vastaanottajien tulisi ”kaikin tavoin pyrkiä säilyttämään Hengen ykseys rauhan siteessä” (4:3). Heidän tulee varustaa pyhät palvelukseen, ”kunnes me kaikki tulemme uskon ja Jumalan Pojan tuntemisen ykseyteen” (4:13). Sanan ”yksi” seitsenkertainen käyttö (4:4-6) muodostaa kirkon ykseyttä koskevan runollisen lausuman keskipisteen. Luettelo huipentuu Jumalan ykseyteen. Aivan kuten Efesolaiskirjeen aiemmissa osissa Jumala on tunnistettu seurakunnan identiteetin lähteeksi (vrt. 1:3-8), niin myös tässä seurakunnan ykseys heijastelee Jumalan ykseyttä.
Kreikankielessä myös jae 7 alkaa sanalla ”yksi”. Englanninkielisessä käännöksessä ei ole mahdollista säilyttää rinnastusta. ”Ja jokaiselle meistä annettiin armo” on yksi tapa ajatella kreikan kielen tekemää rinnastusta. Jakeiden 4-6 jälkeen jae 7 tuo ykseyden käsitteen takaisin yksilölliseen kokemukseen – jokaiseen meistä. Uskovan kokemus Jumalan armosta liittyy laajempaan päämäärään, joka on ruumiin ykseys.
Seurakunnan ykseys on heijastus Jumalan antamasta sovituksen lahjasta Kristuksessa. Avaava ”siksi” (4:1) osoittaa, että tässä esitetty väite seuraa loogisesti edellisistä jakeista. Ef. 1-3:ssa kirjoittaja on käsitellyt tarkemmin juutalaisten ja pakanoiden välistä sovintoa, jonka Jumala on saanut aikaan Kristuksessa. Sanan ”yksi” toistuva käyttö 2:14-16:ssa (kuten myös 4:4-8:ssa) korostaa tätä sanoman näkökohtaa: seurakunta on ”yksi uusi ihmiskunta”, jonka Kristus on luonut. Uskon salaisuus (vrt. 3:9) on se, että yhden Jeesuksen ruumiin kautta Jumala on yhdistänyt kaksi erilaista ryhmää yhden pelastussuunnitelman alle. Vaikka sekä juutalaiset että pakanat elivät kerran lihan mukaan (2:3), juutalaiset olivat kuitenkin ”lähellä” Jumalaa, kun taas pakanat olivat ”kaukana” (2:17). Kristuksen kautta molemmat ryhmät ovat nyt yhdistyneet ja lähestyvät Jumalaa. Kirjoittaja käyttää kahta metaforaa ilmaistakseen yhdistymistä ja siitä johtuvaa läheisyyttä Jumalan kanssa: Juutalaiset ja pakanat muodostavat yhden ruumiin, jonka pää on Kristus (1:22-23), ja yhden rakennuksen, jonka kulmakivi on Kristus (2:21-22).
Kirkon tulisi heijastaa tätä ykseyttä. Kirjoittaja tekee kuitenkin selväksi, että kirkon täydellisyys on prosessi eikä valmis tapahtuma. Kristus on varustanut seurakunnan lahjoilla (4:7, 11), jotta seurakunta Kristuksen ruumiina voisi saavuttaa kypsyyden. Jakeiden 12-16 ruumiin metafora on mielenkiintoinen: seurakunta kuvataan kasvavan omaksi ruumiikseen. Kristus on jo ”kypsä” (jae 13; kreikan kieli, jonka NRSV kääntää sanalla ”kypsyys”, on kirjaimellisemmin ”täydellinen ihminen”). Kuitenkin seurakunnan, joka on Kristuksen ruumis, on rakennettava ruumista, kunnes se saavuttaa Kristuksen ruumiinluvun (jae 13). Samoin jakeissa 14-15 herätetään mielikuva ruumiista, joka kasvaa kohti päätään, Kristusta. Kirjoittajan näkemyksen mukaan seurakunta on jo Kristuksen ruumis, vaikka se jatkaa kasvamistaan kohti Kristusta.
Luettelo viroista 4:11-13 aiheuttaa monille tulkitsijoille teologisen ongelman. Näissä jakeissa Kristuksen antamat lahjat näyttävät samastuvan erilaisiin johtajiin, joiden tehtävänä on kouluttaa kaikkia pyhiä. Sitä vastoin ”Hengen lahjat”, joista Paavali puhuu 1. Kor. 12:ssa, näyttävät olevan lahjoja, joita kuka tahansa uskova voi omistaa ja käyttää ruumiin hyväksi (vrt. 1. Kor. 12:4-11). Monille lukijoille 1. Korinttilaiskirjeen vastaava teksti saattaa olla houkuttelevampi, koska koko seurakunta jakaa Jumalan lahjat tasapuolisesti. Tässä lahjat näyttävät kuuluvan yksinomaan seurakunnan johtajille – tai tarkemmin sanottuna lahjat ovat seurakunnan johtajia.
Mutta on myös mahdollista lukea 4:11-13 tunnustuksena siitä, että hyvät johtajat ovat välttämättömiä seurakunnan yhtenäisyydelle. Toisaalla kirjoittaja on jo olettanut, että Jumala on antanut armon lahjana jokaiselle uskovalle (4:7; vrt. 1:3-6). Siitä huolimatta tietyt ihmiset ovat erityisen lahjakkaita ruumiin rakentamiseksi, ja tämä on Jumalan armolahja. Tässä kielessä ei vaadita kritiikitöntä kuuliaisuutta johtajia kohtaan, vaan johtajat ymmärretään Jumalan lahjana, jonka tehtävänä on ohjata ruumiin kasvua.
Efesolaiskirjeen yhteydessä tarkasteltuna ykseydellä, johon seurakuntaa kutsutaan 4:1-16:ssa, voi olla haastavia seurauksia nykyajan seurakunnille. Ensimmäisellä vuosisadalla monet juutalaiset ja pakanat kamppailivat hyväksyäkseen sanoman juutalaisten ja pakanoiden sovituksesta (vrt. Galatalaiskirje, Apostolien teot 10-15). Jumalan sovinnon lahja merkitsee sitä, että ne, joiden ymmärrettiin olevan ”kaukana”, ovat nyt niitä, jotka ovat yhtä lailla Jumalan lahjoittamia. Tämän päivän kirkkojen ”jakavat muurit” voitaisiin nähdä myös tässä valossa, vaikka meidän tapauksessamme merkityksellisemmät kategoriat olisivat homojen ja heterojen, mustien ja valkoisten, rikkaiden ja köyhien tai miesten ja naisten kategoriat. Ykseydessään kirkon tulisi ilmentää Kristuksessa mahdollistunutta sovintoa, joka ”on murtanut erottavan muurin eli vihamuurin meidän väliltämme” (2:14).
Efesolaiskirjeessä ykseys ei ole sama asia kuin yhdenmukaisuus. Jumalan salaisuus, joka on ilmoitettu Kristuksessa ja joka johtaa juutalaisten ja pakanoiden sovintoon, ei pyyhi pois näiden eri ryhmien välisiä eroja. Sen sijaan se, mikä kirkon kautta tulee tunnetuksi, on ”Jumalan viisaus rikkaassa moninaisuudessaan” (3:10). Osa 4:1-16:n kutsua on suvaitsevaisuus eli ”toistensa sietäminen” (4:2). Lähtökohtana ei ole, että kaikki erot lakkaavat, vaan se, että erojen pysyvyydessäkin seurakunta voi kuitenkin kasvaa yhteen ruumiina.