Kappaleessa ”kannan sydämesi mukanani (kannan sen sisääni)” nimeltä mainitsematon puhuja ilmaisee rakkautensa runon vastaanottajaa kohtaan. Runo alkaa toteamuksella, että puhuja kantaa rakkaansa (”sinun”) sydäntä aina omassa sydämessään – puhuja ja hänen ”rakkaansa” ovat yhtä, koska puhujan rakkaus yhdistää heidät aina toisiinsa. Puhuja ei pelkää kohtaloa eikä halua maailmaa, koska rakas on puhujan kohtalo ja maailma. Kuten aurinko ja kuu, puhujan rakkaus on ja pysyy aina merkityksen ja inspiraation lähteenä.
Puhuja paljastaa sitten maailmankaikkeuden salaisuuden: Juuri tämä rakkauden tunne on itse elämän lähde, tuote ja päämäärä. Lisäksi elämä on jotakin, joka kasvaa ja kasvaa kuin puu, yli toiveidemme ja ymmärryksemme. Tämä salaisuus – että rakkaus ja elämä ovat yhtä – on maailmankaikkeuden ihme, kuten tähtitieteen lait, jotka pitävät tähdet erillään toisistaan.
Puhuja toistaa rakkautensa runon lopussa toteamalla uudelleen, että hän kantaa omassa sydämessään rakastajansa, vastaanottajan, sydäntä.