Viimeaikaiset pakkosterilisaatiotapaukset Yhdysvalloissa ovat kohdistuneet vankeihin, ja ne muistuttavat aiempaa eugeniikkapolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli eliminoida rikollinen käyttäytyminen. Tennessee kielsi vankien pakkosterilisaation vasta viime vuonna. Vuonna 2014 Kaliforniassa hyväksyttiin laki, joka estää vankiloita steriloimasta vankeja ilman suostumusta. Yli neljännes kalifornialaisissa vankiloissa vuosina 2004-2013 tehdyistä putkien ligaatiosterilisaatioleikkauksista tehtiin ilman vangin suostumusta.
Niin huolestuttavia kuin raportit pakkoväestövalvonnasta Yhdysvalloissa ja Kanadassa ovatkin, tällaiset väärinkäytökset tapahtuvat nykyään paljon suuremmassa mittakaavassa Intiassa ja Kiinassa.
Intian korkein oikeus päätti vuonna 2016, että ”potilailta ei useinkaan hankita tietoon perustuvaa suostumusta ennen toimenpiteiden suorittamista” joukkosterilisaatioleireillä, ja se kehotti hallitusta lopettamaan ne. Viime vuonna tehdyssä tutkimuksessa todettiin kuitenkin, että leirit menestyvät edelleen samalla tavalla kuin ennen vuoden 2016 päätöstä. Ja Yhdysvaltain ulkoministeriön ihmisoikeuskäytäntöjä koskevissa maaraporteissa vuodelta 2018 todettiin, että ”pakkoabortteja ja -sterilointeja” tehdään edelleen Kiinassa, joka pehmensi ”yhden lapsen politiikkaansa”, joka rajoittaa perheet yhteen lapseen, ”kahden lapsen politiikaksi” vuodesta 2016 alkaen.
Yhdysvalloissa ja Kanadassa viimeaikaisten pakkosterilointitapausten uhrit ovat syrjäytyneitä ryhmiä: alkuperäiskansoihin kuuluvia naisia Kanadassa ja vangittuja naisia, jotka ovat usein etnisiä vähemmistöjä, Yhdysvalloissa. Bigotismi ja paternalismi ovat todennäköisesti näiden väärinkäytösten taustalla.
Kiinassa ja Intiassa pakottavien väestönvalvontatoimenpiteiden ensisijainen motiivi on erilainen: huoli niin sanotusta liikakansoituksesta. Alarmistiset kirjoitukset, kuten Rooman klubin raportti The Limits to Growth (Kasvun rajat) ja Stanfordin yliopiston biologin Paul Ehrlichin kirja The Population Bomb (Väestöpommi), auttoivat 1970-luvulla levittämään pelkoa siitä, että liikakansoitus kuluttaisi resurssit ja johtaisi katastrofaaliseen pulaan. Tämä pelko johti rahaa väestönvalvontaan. Maailmanpankilta, Ruotsin kansainväliseltä kehitysyhteistyöviranomaiselta ja YK:n väestörahastolta lainattujen kymmenien miljoonien dollarien kannustamana Intia aloitti 1970-luvulla laajamittaiset sterilisaatiotoimet. Nämä toimet huipentuivat vuonna 1975, jolloin pääministeri keskeytti kansalaisvapaudet kansallisen ”hätätilan” vuoksi ja steriloi yli kuusi miljoonaa ihmistä yhden vuoden aikana. Vuonna 1979 Kiina otti käyttöön surullisenkuuluisan yhden lapsen politiikkansa, jonka innoittajana oli The Limits to Growth.
On huomattava, että liikakansoituspelkojen lisäksi Kiinassa ja Intiassa on myös tapauksia, joissa esiintyy ennakkoluuloja etnisiä tai uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan. Kiinassa monet kahden lapsen politiikan mukaisten pakkoaborttien uhrit ovat vähemmistöjä, kuten etnisiä kazakkeja ja uiguureja. Nämä ryhmät harjoittavat islamia, vähemmistöuskontoa, jota hallitus ei pidä tarpeeksi kiinalaisena. Intiassa toisen Intian kahden suurimman poliittisen puolueen liittovaltion ministeri totesi viime vuonna, että hallituksen on laadittava ”väestövalvontaa koskeva laki” pelastaakseen Intian ”kasvavalta” ei-hinduväestöltä. Silti monet pakkoväestövalvonnan uhrit sekä Kiinassa että Intiassa eivät kuulu mihinkään vähemmistöryhmään.
Vaikka väärinkäytökset yksinään ovat riittävä syy vastustaa pakkopolitiikkaa, lähtökohta, jonka mukaan ”liikakansoitus” on ylipäätään ongelma, on virheellinen. Se on itse asiassa aivan päinvastoin. Uudet tutkimukset osoittavat, että väestönkasvu kulkee käsi kädessä runsaampien resurssien kanssa.
Asettele, kuinka kauan keskivertoihmiseltä menee aikaa ansaita tarpeeksi rahaa ostaakseen yhden yksikön viidenkymmenen perushyödykkeen korista – niin sanotusti näiden hyödykkeiden ”aikahinta”. Simon Abundance Index, joka on kirjoitettu yhdessä Marian Tupyn kanssa, havaitsi, että vuosien 1980 ja 2018 välisenä aikana ajan hinta laski lähes prosentilla jokaista yhden prosentin väestönkasvua kohden. Toisin sanoen jokainen syntyvä lisäihminen näyttää tekevän resursseista suhteellisesti runsaampia meille muille.
Taloudellinen kehitys saa lisäksi syntyvyyden laskemaan ilman, että tarvitaan drakonisia väestövalvontatoimia. Nyt on hyvin dokumentoitu, että kun maat rikastuvat ja ihmiset pääsevät köyhyydestä, he valitsevat yleensä pienempiä perheitä. Tätä ilmiötä kutsutaan hedelmällisyyden siirtymäksi.
Vuonna 1979, jolloin yhden lapsen politiikka alkoi, Kiinan syntyvyys oli hieman alle kolme lasta naista kohti. Kiinan talous on kasvanut dramaattisesti sen jälkeen, kun se otti vuonna 1978 käyttöön suuremman taloudellisen vapauden politiikkaa, ja kun maa on rikastunut, sen hedelmällisyysluku on laskenut. Lasku on ollut täysin samansuuntaista kuin naapurimaissa, joissa talouskasvu on myös ollut nopeaa ja joissa perheiden kokoa ei rajoiteta pakkokeinoin.
Intiassa, jossa liberalisoivat talousuudistukset alkoivat vasta vuonna 1992 eli paljon myöhemmin kuin Kiinassa, syntyvyys on myös laskenut, joskin vähemmän dramaattisesti. Tämä muutos on tapahtunut Intian rikastuessa, joskaan ei yhtä rikkaana kuin Kiinassa. Kuten Kiinassa, myös Intiassa syntyvyyden lasku on samansuuntainen kuin naapurimaissa, joista useimmissa syntyvyys on laskenut vielä jyrkemmin, kun niiden talous on kasvanut. Itse asiassa Intian naapureista vain Pakistanissa ja sodan runtelemassa Afganistanissa on korkeampi syntyvyys, vaikka niidenkin syntyvyys on laskussa.
Ylikansoitushysteria on yhtä perusteeton syy rajoittaa lisääntymistä väkisin kuin etninen tai uskonnollinen kiihkoilu ja eugeniikan pseudotiede. Olipa motiivina sitten halu estää syrjäytyneitä ihmisiä hankkimasta lapsia tai supistaa väestöä, pakkoväestövalvonta on edelleen vastenmielistä.