John Candyn lapset muistavat edesmennyttä koomikkolegendaa hänen 66-vuotissyntymäpäivänään

As It Happens

Lähetetty: Marraskuu 01, 2016

Näytä lisää

Tämä juttu julkaistiin 31.10.2016.

Maanantaina on tietysti halloween – ja monille lapsille eri puolilla Pohjois-Amerikkaa se tarkoittaa paljon karkkia.
Jenille ja Chrisille, jotka varttuivat Los Angelesissa, se oli karkkia koko ajan. Isolla C:llä. Vaikka he ovatkin jo aikuisia, he ovat ikuisesti kanadalaisen koomikkolegendan John Candyn lapsia.

Tänä iltana sellaisten komediaklassikoiden kuin Uncle Buck, Planes Trains and Automobiles ja Cool Runnings – puhumattakaan SCTV:stä – tähti olisi viettänyt 66-vuotispäiväänsä. Mutta kuten luultavasti muistatte – jos olitte tuolloin tarpeeksi vanhoja – John Candy kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1994, kun hän oli kuvaamassa viimeistä elokuvaansa Meksikossa.
Kato tuntui kovasti täällä ja kaikkialla maailmassa. Mutta harva tunsi sen enemmän kuin Jen ja Chris Candy.

Sisarukset puhuivat As it Happens -juontaja Carol Offin kanssa Los Angelesista, Kaliforniasta. Tässä on osa heidän keskustelustaan.

Carol Off: Chris, muistatko, milloin sait ensimmäisen kerran käsityksen siitä, mitä isäsi teki työkseen?

Chris Candy: Joo, taisin olla ehkä viisi tai kuusi. Hän työskenteli Harry Crumb -elokuvassa, jossa hän näytteli omituista salapoliisia. Muistan menneeni eräänä päivänä kuvauspaikalle Vancouveriin, jossa kuvattiin. Hänellä oli uskomaton sininen nahka-asu, kalju peruukki ja itseruskettavaa. Hän näytti itäeurooppalaiselta kampaajalta. Muistan vain katsoneeni tätä massiivista miestä – isääni – tämän hahmon roolissa ja ajatelleeni: ”Okei, tämä ei ole normaalia.” Se saa minut hymyilemään, kun ajattelen häntä. Siinä vaiheessa tiesin, että jotain ainutlaatuista ja mielenkiintoista oli tapahtumassa.

CO: Oliko sinulla suosikkihahmoa, jota hän esitti?

CC: Rakastin monia hänen hahmojaan, mutta rakastin vain Schmenge-hahmoja . Hän oli vain niin hauska. Ja sellainen nörtti. Minä olen nörtti. Joten minusta se hahmo oli niin dorka ja hauska. Sillä on paikka sydämessäni.

CO: Jen, oliko sinulla suosikkia?

Jen Candy: Voi pojat. Niinku mun veli… Mulla on kyllä pehmeä kohta Schmengesille. Mutta SCTV:ssä rakastin aina tohtori Tonguea ja Johnny LaRuea. Halusin kyllä tehdä villapaidan, jossa luki ”Äänestä LaRuea” tänä ihanana vaaliaikana – saas nähdä, kuinka moni sen sai.

CO: Oliko hän itse poliittinen vai vain todella hyvä osaamaan pilkata tuota poliitikkoa?

JC: Ei niinkään poliittinen kotona. Luulen, että hän vain tunsi tuon hahmon. Hän rakasti Johnny LaRuea. Hänet tunnettiin ystäviensä keskuudessa Torontossa nimellä ”Johnny Toronto”. Kaikki kutsuivat häntä ”Johnny Torontoksi”. Hän on kaveri, joka tekee mitä tahansa. Kun menet baariin, kaikki tuntevat hänet. Kun kävelet paikalliseen kauppaan, kaikki tuntevat hänet siellä. Kaikki tuntevat hänet kadulla. LaRue luulee, että hän voi tehdä mitä tahansa ja kaikkea, ja kaikki rakastavat sitä.

CO: John Candy tuo mieleen tietysti Buck-sedän ja Dell Griffithin elokuvassa Planes, Trains, and Automobiles. Mutta Jen olet sanonut, että yksi niistä rooleista, joiden luomisen eteen hän teki eniten töitä, oli dramaattinen rooli elokuvassa JFK.

JC: Hän näytteli Dean Andrewsin. Se taisi olla ensimmäinen dramaattinen rooli pitkään aikaan, johon hän oli hakeutunut. Aikaisemmin urallaan hän oli tehnyt vakavampia juttuja ja tavallaan harhautunut siitä pois, koska piti enemmän komediasta. Luulen, että hän teki kovasti töitä, koska halusi tehdä sen oikein. Hän halusi, että häntä pidettäisiin jossain vaiheessa vakavana näyttelijänä.

”Sunsetista alas Jefferson Boulevardille, LAPD sulki tuon osuuden etelään menevää moottoritietä hautajaiskulkueelle. Ja se oli uskomatonta.” – Chris Candy

CC: Hän työskenteli aika kovasti sen eteen murrevalmentajan kanssa, mikä oli tavallaan poissa roolihahmon valmistelun piiristä. Sen projektin sävy oli erilainen. Ja olin lapsi – en analysoinut hänen työmoraaliaan silloin – mutta tiedän vain kuultuani ihmisten puhuvan siitä ja myös pelkästään sen hahmon painosta, että sitä ei voi siivittää. Sinun on tehtävä työsi, tai se ei ole uskottavaa.

CO: Hän oli niin tärkeä henkilö yhden sukupolven elämässä. Kanadassa me tietysti vaadimme häntä. Mutta tämä oli sinun isäsi. Kun hän kuoli hyvin äkillisesti sydänkohtaukseen vuonna 1994, Chris, mitä muistat siitä ajasta?

CC: Se on musertava kokemus, jonka kävimme läpi. Sen kanssa elää tavallaan koko loppuelämänsä, vanhemman menettäminen. Mutta oppii paljon, kun varttuu, kun hän on poissa. Mutta muistan sen ajan. Kaupunkiin oli tullut paljon yhteisöä – perheenjäseniä ja ihmisiä, joiden kanssa hän työskenteli. Ja uutisista saattoi päätellä, mitä oli meneillään. Minulle oli musertavaa – ja on vieläkin musertavaa – että asumme Los Angelesissa, ja siellä on moottoritie 405, joka kulkee pitkin Los Angelesia. Sunsetilta Slausonille tai Jefferson Boulevardille asti Los Angelesin poliisi sulki tuon osuuden etelään menevästä valtatiestä hautajaiskulkueelle. Se oli uskomatonta. Koska tuohon aikaan sellaista ei koskaan nähty. Ja vielä tänäkin päivänä, kun istun liikenteessä, ajattelen: ”En voi uskoa, että valtatie suljettiin hänen takiaan!”

”Luulen, että puhuminen hänestä ihmisten kanssa on kunnianosoitukseni hänelle tähän aikaan.” – Jen Candy

CO: Jen, aiotko viettää halloweenia jollakin erityisellä tavalla hänen poismenonsa muistoksi?

JC: Kyllä ja ei. Koko kuukausi on sitä, että muistelen isääni ja hänen syntymäpäiväänsä, ja halloweenia ja juhlimista. Vietän sen perheeni kanssa. Joten tänä vuonna taidan mennä hengailemaan äitini kanssa. Ja Chris, luulen, että hänkin tulee paikalle. Mutta luulen, että puhuminen hänestä ihmisten kanssa on kunnianosoitukseni hänelle tähän aikaan. Koska monet ihmiset rakastavat kuulla tarinoita ja monet ihmiset rakastavat jakaa tarinoitaan. Ja se on todella hyvä asia. Joten sanot aina: ”Hyvää syntymäpäivää, isä.” Niin minä teen.

Jos haluat lisää tästä tarinasta, kuuntele koko keskustelumme Jenin ja Chris Candyn kanssa.