Itsepurkautuminen on akuissa esiintyvä ilmiö, jossa akun sisäiset kemialliset reaktiot vähentävät akkuun varastoitua varausta ilman elektrodien välistä yhteyttä tai ulkoista virtapiiriä. Itsepurkautuminen lyhentää akkujen säilyvyyttä ja aiheuttaa sen, että akkujen varaus on aluksi pienempi kuin täysi, kun ne tosiasiallisesti otetaan käyttöön.
Miten nopeasti itsepurkautuminen akussa tapahtuu, riippuu akkutyypistä, varaustilasta, latausvirrasta, ympäristön lämpötilasta ja muista tekijöistä. Ensisijaisia akkuja ei ole suunniteltu ladattavaksi valmistuksen ja käytön välillä, joten niiden akkukemian on oltava paljon alhaisempi itsepurkautumisnopeus kuin vanhempien toissijaisten kennotyyppien, mutta ne ovat menettäneet tämän edun, kun on kehitetty ladattavia toissijaisia kennoja, joiden itsepurkautumisnopeudet ovat hyvin alhaiset, kuten NiMH-kennot, joilla on alhainen itsepurkautumisnopeus.
Itsepurkautuminen tapahtuu kemiallisena reaktiona, samoin kuin suljetun piirin purkautuminen, ja sillä on taipumus tapahtua nopeammin korkeammassa lämpötilassa. Akkujen varastointi alhaisemmissa lämpötiloissa vähentää siten itsepurkautumisnopeutta ja säilyttää akkuun tallennetun alkuperäisen energian. Itsepurkautumisen uskotaan myös vähenevän, kun elektrodien päälle kehittyy ajan myötä passivointikerros.