Game of Thronesin Valyrian-teräs on saanut inspiraationsa todellisesta elämästä. Näin sen kauan kadoksissa olleet salaisuudet paljastuivat

Kirjoittanut Lily Rothman

Päivitetty: Lyhennetty: April 24, 2019 10:24 AM ET | Julkaistu alun perin: 22. huhtikuuta 2019 7:44 PM EDT

Varoitus: Tämä viesti sisältää Game of Thronesin spoilereita.

Kun Game of Thrones -saaga päättyy, Valyrian teräs ei ole koskaan ollut tärkeämpää. Se on yksi harvoista aineista, joiden tiedetään tappavan Valkoiset kulkijat, mutta vain noin puoli tusinaa tunnettua hahmoa käyttää tällä hetkellä maagisesta materiaalista valmistettuja aseita – eikä niitä ole mahdollista valmistaa lisää. Tämä johtuu siitä, että sarjan tarinan ja A Song of Ice and Fire -kirjojen mukaan metallin takomisen salaisuus on kadonnut kauan ennen Game of Thronesin tarinan alkua.

Valyrian-teräs on myös yksi tapa, jolla Game of Thronesilla, vaikka se onkin fantastinen, on yhteyksiä todelliseen historiaan. George R.R. Martin itse on kertonut faneille, että valyrialaisen teräksen ”lähin tosielämän analogi on Damaskoksen teräs”, joka on samalla tavalla tunnettu terävyydestään ja lujuudestaan. Valyrian-teräksellä on myös tunnusomainen kuvio, jonka Martin kuvailee näyttävän ”aaltoilevan ja tanssivan pitkin tummaa metallia”. Todelliset antiikin kirjailijat kuvailivat Damaskoksen teräksen ”aaltoilevia jälkiä, jotka muistuttavat muurahaisten jälkiä.”

Ja kuten valyrilaisen teräksen salaisuus, myös Damaskoksen teräksen valmistuksen taito ja tiede katosivat sadoiksi vuosisadoiksi.

Silloin vuonna 1981 New York Times kertoi tiedeosaston etusivulla, että Stanfordin yliopiston tutkijat näyttivät olleen ”törmänneet Damaskoksen teräksen salaisuuteen” sen jälkeen, kun ”kaava oli kadonnut sukupolvelta toiselle”. Nämä tutkijat olivat Oleg D. Sherby ja Jeffrey Wadsworth.

”Kukaan ei tiennyt, miten ne valmistettiin, ja se oli hyvin varjeltu salaisuus”, kertoo Wadsworth, joka on nykyään eläkkeellä yksityisen tiedekehitysyhtiö Battellen toimitusjohtajana, TIME:lle. ”Uskomme, että onnistuimme siinä.” (Sherby kuoli vuonna 2015.)

Mitä Damaskoksen teräs tarkalleen ottaen on?

”Teräkset tulivat usein Intiasta ja ne taottiin Lähi-idässä ja myytiin sitten Damaskoksessa”, Wadsworth kertoo. ”Tämä oli jatkunut vuosisatojen ajan. Teräkset olivat kuuluisia, koska ne olivat sitkeitä ja teräviä ja vahvoja ja parempia kuin kilpailevat teräsmiekat – ne voitettiin kilpailussa, ne rikottiin, ne eivät itse murtuneet – ja niissä oli tämä epätavallinen pintakuvio. Pintakuvioinnilla on monia kuvaajia; ne ovat hyvin tyylikkäitä, jotkut niistä, kuin hiekka, joka liikkuu aavikolla tai kuin aallot veden pinnalla.”

Eurooppalaiset soturit tutustuivat laajalti Damaskoksen teräkseen joutuessaan kosketuksiin Lähi-Idän taistelijoiden kanssa 1100-luvun ristiretkien aikana, ja heihin tekivät vaikutuksen terän terävyys, joustavuus ja kovuus sekä terien kuvioitu ulkomuoto, jota pahinkaan kuluminen ei kyennyt vahingoittamaan. Sir Walter Scott kuvaa vuonna 1825 ilmestyneessä Ristiretket-romaanissaan The Talisman Saladinin ja kuningas Rikhardin kohtaamista, jossa sulttaani tekee vaikutuksen englantilaiseen kuninkaaseen esittelemällä saksiharjansa terävää terää, joka oli ”merkitty kymmenellä miljoonalla kiemurtelevalla viivalla”. (Tämä sama hetki on repäisty The Bodyguard -elokuvan viettelyskohtauksessa, Wadsworth huomauttaa.)

Turkkilainen sapeli, jossa on 1600-luvun kahva, joka on veistetty heijastamaan terän ”kasteltua” terästä. Esillä Metropolitan Museum of Artissa New Yorkissa. – Courtesy Metropolitan Museum of Art in New York City
Turkkilainen sapeli, jossa on 1600-luvun kahva, joka on veistetty heijastamaan terän ”kasteltua” terästä. Esillä Metropolitan Museum of Artissa New Yorkissa. Courtesy Metropolitan Museum of Art in New York City

Miten teristä tuli tuollaisia, oli tiukasti varjeltu liikesalaisuus. Kysymystä ympäröivät legendat – ajatuksesta, jonka mukaan metallia syötettiin ensin kanoille ja sitten lähinnä kerättiin niiden ulosteista, ajatukseen, että se jäähdytettiin kuumennuksen jälkeen vuohen virtsalla tai ”upottamalla se lihaksikkaan, aktiivisen orjan ruumiin läpi, jotta orjan voima imeytyisi metalliin”, kuten The Encyclopedia of the Sword kirjoittaa.

Mutta kun miekkojen merkitys sodankäynnissä väheni, Times kertoi vuonna 1981, tämän erikoisteräksen valmistusmenetelmät katosivat. Vuosisatojen ajan tiedemiehet ja sepät yrittivät selvittää, miten alkuperäinen oli valmistettu, mutta teräksen salaisuus näytti olevan murrettavissa.

Sekaannusta lisäsi se, että eräänlainen aaltokuvio oli mahdollista jäljentää toisella menetelmällä: laminoimalla tai mallihitsaamalla. Siinä tekniikassa eri teräslajeja taitellaan ja kerrostetaan valmiin tuotteen luomiseksi. Tällä tekniikalla on myös muinaiset juuret – ja Game of Thrones -yhteys, sillä A Storm of Swords -elokuvassa kuvaillussa valyrialaisessa teräsmiekassa on aaltoilua, joka on ”merkki teräksestä, joka on taittunut tuhansia kertoja itsensä päälle”. Vuosien mittaan monet kutsuivat tämän tekniikan tuotetta myös Damaskoksen teräkseksi. Vaikka siinä oli aaltoilua, se ei kuitenkaan ollut sama asia kuin alkuperäinen damaskoteräs, jossa kuvio tuli sisältä, ja se oli seurausta materiaalin kiteiden sijoittelusta, erityisestä metallista, joka tunnettiin nimellä wootz, Wadsworth sanoo.

”Jos katsot Forged in Fire -ohjelmaa, kun he puhuvat damaskokuvioista, he puhuvat poikkeuksetta kerroksellisista metalleista”, hän sanoo. ”Mutta itse asiassa kuuluisat skimitarit ja persialaiset miekat tehtiin toisella tavalla, mikä on paljon vaikeampaa.”

Saa historiasi yhdestä paikasta: tilaa viikoittainen TIME History -uutiskirje

Sherby ja Wadsworth päätyivät löytöönsä sattumalta. Tuohon aikaan tiedemiehet pyrkivät kilpaa edistymään jossakin, mitä kutsutaan ”superplastisuudeksi” – eli yrittivät tehdä metalliseoksia, jotka muuttuivat epätavallisen venyviksi korkeissa lämpötiloissa. Teräksen, joka on pohjimmiltaan raudan ja hiilen seos, kohdalla tämä oli vaikeaa. Metallurgit tiesivät, että teräksen rakeet oli saatava pienemmiksi, jotta saavutettaisiin superplastisuus, mutta se tarkoitti, että seoksessa oli oltava tavallista enemmän hiiltä. Kun teräksen hiilipitoisuus nousee yli 1 prosentin, se kuitenkin haurastuu huoneenlämmössä, eikä siitä siten ole yhtä paljon hyötyä. Kävi kuitenkin ilmi, että kun Sherby ja Wadsworth käsittelivät terästä siten, että tavoitteena oli saada siitä elastinen laatu (keskittymällä siis pieneen raekokoon), he saivat aikaan teräksen, joka ei ollut hauras, vaikka siinä oli paljon hiiltä.

”Eräässä konferenssissa, jossa olimme, joku tuli luoksemme ja sanoi: ’Hei, luulen, että käyttämänne teräksen koostumukset ovat identtiset kuuluisien Damaskoksen terästen koostumusten kanssa'”, Wadsworth muistelee. ”Olin kuullut niistä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan yhteydestä. Niinpä aloimme tutkia Damaskoksen teräksiä.”

Vertailtuaan työtään muinaisiin aseisiin Sherby ja Wadsworth alkoivat työskennellä saadakseen aikaan teräksilleen ominaisia aaltoilukuvioita ja tajusivat tehneensä tärkeän Damaskoksen löydön: Vaikka he eivät vieläkään tienneet tarkalleen, miten muinaiset miekkaseppämiehet olivat tehneet työnsä, he näyttivät keksineen kemiallisella ja fysikaalisella tasolla osan siitä, mikä teki Damaskoksen teräksestä erityisen. Seuraavina vuosina Sherby ja Wadsworth kohtasivat jonkin verran vastarintaa muiden tahojen taholta, joilla oli muita teorioita Damaskoksen teräksen vuosisatoja kestäneestä etsimisestä – tutkimus on jatkunut – mutta Wadsworth uskoo, että heidän teräksensä vastaa muinaisen legendan terästä ja ratkaisee näin vuosisatojen ajan kadoksissa olleen mysteerin.

Ja kuten kävi ilmi, syy siihen, miksi tekniikka katosi, on myös kaikuja Game of Thronesissa.

Mutta Damaskoksen teräksen aikaansaamiseksi metallia työstävien käsityöläisten olisi pitänyt olla hyvin tarkkoja teräksen takomisessa, kuumentamisessa, sammuttamisessa (jäähdyttämisessä) ja karkaisemisessa (uudelleen kuumentamisessa). Mutta ilman nykyaikaisia välineitä he eivät olisi voineet tietää paljoakaan teräksen kemiallisesta koostumuksesta ja tarkoista käsittelylämpötiloista.

”Kun sinulla on tuote, joka on todella hyvä, etkä tiedä, mitä teet tai miten teit sen, siihen liitetään paljon rituaaleja. Rituaalilla tarkoitetaan sitä, että toistat, mitä teit”, Wadsworth selittää. ”Se johtaa moniin teorioihin siitä, että nämä miekat on sammutettu orjiin, jotta orjien voima siirtyisi miekkaan. Kaikki nämä myytit syntyvät, kun ei oikeastaan tiedä, mistä on kyse, mutta on muistettava, milloin se toimi.”

Helmut Nickel, joka oli tuolloin Metropolitan Museum of Artin aseiden ja panssareiden kuraattori, kertoi Timesille vuonna 1981, että ”legendan mukaan parhaat miekat sammutettiin ’lohikäärmeen veressä’.”

Toisella legendalla on omat Game of Thrones -kaikuensa: Lightbringer, Azor Ahain miekka, legendaarisen sankarin, jonka jälleensyntyminen Prinssinä, jolle luvattiin, on edelleen tärkeä avain Thrones-tarinan tulevaisuuteen. Vaikka Lightbringer ei kuulu tunnettuihin valyrialaisiin miekkoihin, Azor Ahai kamppaili tunnetusti liian hauraiden miekkojen kanssa, ennen kuin onnistui takomaan kyseisen miekan työntämällä yhä kuuman teräksen rakkaan vaimonsa Nissa Nissan sydämen läpi niin, että A Clash of Kingsin mukaan ”hänen verensä, sielunsa, voimansa ja rohkeutensa menivät kaikki teräkseen”.”

Wadsworth sanoo, ettei ole mitään järkeä uskoa, että oikea Damaskoksen teräs olisi koskaan todella sammutettu tappamalla. Vaikka joskus on spekuloitu, että ihmiskeho olisi voinut toimia hiilen lähteenä metallille, hänen mukaansa ei ole todisteita siitä, että niin olisi koskaan todella tapahtunut, ja sitä paitsi ”ihmiskeho olisi hyvin huono sammutusaine öljyyn verrattuna.”

Tämä seikka ei ehkä lohduta juuri niitä faneja, jotka pelkäävät, että Lightbringerin verinen syntytarina saattaisi saada Jonin tai Daenerysin yrittämään taikuutta takaisin, sillä fantasiamaailma ei aina ota mallia tosielämästä. Loppujen lopuksi, vaikka aito Damaskoksen teräs ei ehkä ole enää metallurginen mysteeri, Valyrian teräksen luominen on edelleen menetetty salaisuus niille, jotka takovat Westerosin miekkoja.

Kirjoita Lily Rothmanille osoitteeseen [email protected].

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.