Englantilainen kirjallisuus, Brittein saarten (ml. Irlanti) asukkaiden 7. vuosisadalta nykypäivään tuottamien englanninkielisten kirjallisten teosten kokonaisuus. Merkittävimmät Brittein saarten ulkopuolella englanniksi kirjoitetut kirjallisuudet käsitellään erikseen amerikkalaisen kirjallisuuden, australialaisen kirjallisuuden, kanadalaisen kirjallisuuden ja uusiseelantilaisen kirjallisuuden alla.
Englantilaista kirjallisuutta on joskus leimattu saaristolaiseksi. Voidaan väittää, ettei yksikään englantilainen romaani saavuta venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin Sota ja rauha tai ranskalaisen kirjailijan Gustave Flaubertin Madame Bovaryn kaltaista universaalisuutta. Silti keskiajalla alistettujen saksien vanhaa englantilaista kirjallisuutta hapatettiin latinankielisillä ja anglo-normanninkielisillä kirjoituksilla, jotka olivat alkuperältään hyvin vieraita ja joissa kirkonmiehet ja normannivalloittajat ilmaisivat itseään. Tästä yhdistelmästä syntyi joustava ja hienovarainen kielellinen väline, jota Geoffrey Chaucer käytti hyväkseen ja William Shakespeare sovelsi sitä erinomaisesti. Renessanssin aikana uudelleen herännyt kiinnostus klassista oppineisuutta ja klassisia arvoja kohtaan vaikutti merkittävästi englantilaiseen kirjallisuuteen, kuten kaikkiin taiteenaloihin. 1700-luvulla kirjallisuutta muokkasivat edelleen ajatukset augustilaisesta kirjallisesta soveliaisuudesta ja 1800-luvulla kunnioitus vähemmän spesifistä, vaikkakin edelleen valikoivasti tarkasteltua, klassista antiikkia kohtaan. Kaikki nämä kolme impulssia olivat peräisin ulkomaisesta lähteestä, nimittäin Välimeren alueelta. 1800-luvun lopun dekadentit ja 1900-luvun alun modernistit hakivat inspiraatiota Manner-Euroopan henkilöistä ja liikkeistä. Vetovoima eurooppalaiseen intellektualismiin ei myöskään sammunut 1900-luvun loppupuolella, sillä 1980-luvun puoliväliin mennessä strukturalismiksi kutsuttu lähestymistapa, joka on pääasiassa ranskalaista ja saksalaista alkuperää oleva ilmiö, tunkeutui itse englantilaisen kirjallisuuden tutkimukseen lukuisten julkaistujen kriittisten tutkimusten ja yliopistojen laitosten kautta. Lisätehoa antoi dekonstruktionistinen analyysi, joka perustui suurelta osin ranskalaisen filosofin Jacques Derridan työhön.
Lisäksi Britannian aiemmat imperialistiset toimet eri puolilla maailmaa innoittivat edelleen kirjallisuutta – joissain tapauksissa kaihoisasti, joissain tapauksissa vihamielisesti. Lopuksi, englantilainen kirjallisuus on nauttinut tietynlaisesta diffuusiosta ulkomailla, ei ainoastaan pääasiassa englanninkielisissä maissa vaan myös kaikissa muissa maissa, joissa englanti on ensisijainen valinta opiskeltavaksi toisena kielenä.
Englantilainen kirjallisuus ei siis ole niinkään eristäytynyttä kuin irrottautunutta kanaalin toisella puolella olevasta mannereurooppalaisesta perinteestä. Se on vahvoilla kaikissa perinteisissä kirjakauppalistojen luokissa: Shakespearessa on maailmankuulu dramaturgi; runoudessa, joka on tunnetusti vaikeasti käännettävissä ja jota on siksi vaikea verrata muiden kirjallisuuksien runouteen, se on niin erikoisen rikas, että se on syytä sisällyttää eturiviin; englantilaisen kirjallisuuden huumorin on todettu olevan ulkomaalaisille yhtä vaikeasti välitettävissä kuin runouden, ellei jopa vaikeammin, ja tämä tosiasia joka tapauksessa mahdollistaa ”omalaatuisen” leiman antamisen; Englantilaisen kirjallisuuden merkittävä matkakirjallisuuden kirjo on toinen vastavoima saaristolaisuudesta esitetylle syytökselle; omaelämäkerrallisuuden, elämäkerran ja historiankirjoituksen osalta englantilainen kirjallisuus on vertailukelpoinen minkä tahansa kulttuurin parhaimmistoon nähden; ja lastenkirjallisuus, fantasiakirjallisuus, esseet ja aikakauslehdet, joita on tapana pitää vähäpätöisempinä lajityyppeinä, ovat kaikki englantilaisen kirjallisuuden kannalta poikkeuksellisen menestyksekkäitä aloja. Jopa filosofisissa kirjoituksissa, joita yleisesti pidetään vaikeasti yhdistettävinä kirjalliseen arvoon, Thomas Hobbesin, John Locken, David Humen, John Stuart Millin ja Bertrand Russellin kaltaiset ajattelijat kestävät vertailun selkeydessään ja tyylikkyydessään ranskalaisten filosofien parhaimmistoon ja klassisen antiikin mestareihin.
Joitakin 1900-luvun englantilaisen kirjallisuuden merkittävimpiä edustajia – Joseph Conradista sen alussa V.S. Naipauliin ja Tom Stoppardiin sen lopussa – on syntynyt Brittein saarten ulkopuolella. Lisäksi kenelläkään edellä mainituista ei ollut yhtä paljon yhteistä adoptiomaansa kanssa kuin esimerkiksi Doris Lessingillä ja Peter Porterilla (kaksi muuta merkittävää kirjailija-maahanmuuttajaa Britanniaan), jotka molemmat olivat syntyneet brittiläiseen perheeseen ja kasvaneet brittiläisen kansainyhteisön maaperällä.
Toisaalta samaan aikaan 1900-luvulla monet merkittävät englantilaisen kirjallisuuden harjoittajat lähtivät Brittein saarilta ulkomaille: James Joyce, D.H. Lawrence, Aldous Huxley, Christopher Isherwood, Robert Graves, Graham Greene, Muriel Spark ja Anthony Burgess. Yhdessä tapauksessa, Samuel Beckettin tapauksessa, tämä prosessi eteni niin pitkälle, että hän kirjoitti teoksia ensin ranskaksi ja käänsi ne sitten englanniksi.
Jopa puhtaasti Brittein saarten tuotteena pidetty englantilainen kirjallisuus on kuitenkin poikkeuksellisen heterogeeninen. Cornwallissa, Irlannissa, Skotlannissa ja Walesissa aikoinaan vallalla olleilla kelttiläisillä kielillä kirjoitettua kirjallisuutta – niin sanottua ”Celtic Fringe” – käsitellään erikseen (ks. kelttiläinen kirjallisuus). Irlantilaiset, skotlantilaiset ja walesilaiset kirjailijat ovat kuitenkin antaneet valtavan merkittävän panoksen englantilaiseen kirjallisuuteen myös silloin, kun he ovat kirjoittaneet murteella, kuten 1700-luvun runoilija Robert Burns ja 1900-luvun skotlantilainen kirjailija Alasdair Gray. 1900-luvun jälkipuoliskolla kiinnostus alkoi kohdistua myös Britannian uudisasukkaiden, kuten afrokaribialaisten ja varsinaisesta Afrikasta, Intian niemimaalta ja Itä-Aasiasta kotoisin olevien ihmisten englanninkielisiin tai englannin murteella kirjoitettuihin teksteihin.
Jopa Englannissa, joka on kulttuurihistoriallisesti ja kulttuurisesti Britannian muodostaneen territorioiden yhteenliittymän hallitseva kumppani, kirjallisuutta ovat yhtä lailla rikastuttaneet vahvasti provinsseista kotoisin olevat kirjailijat kuin myös suurkaupunkilaiset. Toinen englantilaisen kirjallisuuden kannalta hedelmällisempi vastakkainasettelu on ollut sosiaalisten ryhmien välinen vastakkainasettelu, vaikka Britannian tarkkailijat ovatkin omissa kirjoituksissaan pahoitelleet luokkaerojen säilymistä. Jo keskiajalla kirjallisuuden hovimainen perinne risteytyi maanläheisemmän demotiikan kanssa. Shakespearen usein toistuva kuninkaallisten ja plebeijien vastakkainasettelu yhdessä kohtauksessa kuvastaa hyvin brittiläistä tapaa tarkastella yhteiskuntaa. Tämä tietoisuus yläluokan ja alaluokan välisistä eroista, jotka ovat hedelmällisiä luoville jännitteille, on havaittavissa läpi koko englantilaisen kirjallisuuden historian.