VarhaishistoriaEdit
Penologi Zebulon Brockway otti käyttöön ehdonalaisen vapauttamisen, kun hänestä tuli Elmira Reformatoryn ylivalvoja Elmirassa, New Yorkissa. Vankilaväestön hallitsemiseksi ja vangittujen kuntouttamiseksi hän otti käyttöön kaksiosaisen strategian, joka koostui määräämättömistä tuomioista ja ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä. Tämä oli vankilareformin kannalta merkittävää, koska se merkitsi sitä, että vangit aloittivat kuntoutumisensa vankeusaikana, minkä ehdonalaislautakunta voisi tunnustaa. Se myös painotti uudella tavalla vankien suojelua julmalta ja epätavalliselta rangaistukselta.
NykyhistoriaMuokkaa
Yhdysvalloissa tuomioistuimet voivat määrätä tuomiossa, kuinka paljon aikaa on istuttava, ennen kuin vanki voi päästä ehdonalaiseen vapauteen. Tämä tehdään usein määrittelemällä epämääräinen tuomio, joka on esimerkiksi ”5-15 vuotta” tai ”15 vuotta elinkautiseen”. Jälkimmäistä tyyppiä kutsutaan epämääräiseksi elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi; sitä vastoin ”elinkautinen vankeusrangaistus ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen vapauteen” tunnetaan määrättynä elinkautisena vankeusrangaistuksena.
Liittovaltion tasolla kongressi poisti ehdonalaiseen vapauteen pääsyn vuoden 1984 kattavassa rikostorjuntalaissa (Comprehensive Crime Control Act of 1984) (Pub. L. No. 98-473 § 218(a)(5), 98 Stat. 1837, 2027 ). Liittovaltion vangit voivat kuitenkin ansaita enintään 54 päivää hyvitystä tuomiostaan vuodessa (18 U.S.C.A. § 3624(b)). Tuomion antamisen yhteydessä liittovaltion tuomari voi myös määrätä vankeusrangaistuksen jälkeisen valvotun koevapauden. Yhdysvaltain ehdonalaisvalvontakomissio (U.S. Parole Commission) on edelleen toimivaltainen vapauttamaan ehdonalaiseen vapauteen niitä vankeja, jotka on tuomittu törkeistä rikoksista Kolumbian piirikunnassa ja jotka suorittavat siellä rangaistustaan, sekä eräitä liittovaltion vangitsemia sotilasvankeja ja kansainvälisiä vankeja.
Useimmissa osavaltioissa ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä päättää ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä päättävä viranomainen, kuten ehdonalaisvalvontalautakunta. Pelkkä hyvä käytös vankeusaikana ei sinänsä välttämättä takaa vangin pääsyä ehdonalaiseen vapauteen. Päätöksessä ehdonalaisen vapauttamisen myöntämisestä tai epäämisestä voidaan ottaa huomioon muitakin tekijöitä, yleisimmin vakituisen asuinpaikan ja välittömän ansiotyöpaikan perustaminen tai jokin muu selvästi nähtävissä oleva keino, jonka avulla vanki voi elättää itsensä vapautumisensa jälkeen (kuten sosiaaliturva, jos vanki on riittävän vanha, jotta hän olisi oikeutettu siihen). Monet osavaltiot sallivat nykyään elinkautisen vankeusrangaistuksen ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen vapauteen (esimerkiksi murhasta ja vakoilusta), ja kaikilla vangeilla, joita ei ole tuomittu joko tähän tai kuolemanrangaistukseen, on lopulta oikeus anoa vapauttamista (yhdessä osavaltiossa – Alaskassa – ei ole kuolemanrangaistusta eikä elinkautista vankeusrangaistusta ehdonalaiseen vapauteen pääsyä rangaistusvaihtoehtoina).
Ennen ehdonalaiseen vapauteen päästämistä vanki tapaa ehdonalaiseen vapauteen päästämisen lautakunnan jäseniä ja häntä haastatellaan. Vangin on ensin suostuttava noudattamaan ehdonalaiseen vapauteen päästämiselle asetettuja ehtoja. Vankilassa ollessaan vanki allekirjoittaa ehdonalaiseen vapauteen pääsyä koskevan todistuksen tai sopimuksen. Sopimukseen on kirjattu ehdot, joita vangin on noudatettava. Näissä ehdoissa edellytetään yleensä, että ehdonalaisvanki tapaa säännöllisesti ehdonalaisvalvojansa tai yhdyskuntaseuraamusesimiehen, joka arvioi ehdonalaisvangin käyttäytymistä ja sopeutumista ja määrittelee, rikkooko ehdonalaisvanki jotakin vapauttamisehtojaan (yleensä näihin kuuluvat kotona oleminen tiettyinä kellonaikoina, joita kutsutaan ulkonaliikkumiskieltoajaksi, vakituisen työsuhteen ylläpitäminen, se, että vanki ei karkaa, että hän pidättäytyy huumeidenkäytöstä ja toisinaan myös alkoholin nauttimisesta), että hän joutuu käymään huumausaine- tai alkoholiongelmiin liittyvissä neuvontakeskuksissa tai että hänellä on oikeus olla pitämättä yhteyttä uhriinsa. Vanki antaa osoitteen, jonka ehdonalaisvalvojat tarkistavat, että se on voimassa, ennen kuin vanki päästetään ehdonalaisvalvontaan.
Vapautumisen jälkeen ehdonalaisvalvottu menee ehdonalaistoimistoon ja hänelle nimetään ehdonalaisvalvoja. Ehdonalaisvalvojat tekevät ennalta ilmoittamattomia käyntejä ehdonalaisvalvottavien koteihin tai asuntoihin tarkistaakseen heidän vointinsa. Näiden kotikäyntien aikana virkamiehet etsivät merkkejä huumeiden tai alkoholin käytöstä, aseista tai laittomista aseista ja muusta laittomasta toiminnasta. Jos ehdonalaisessa vapaudessa olevat henkilöt alkavat käyttää huumeita tai alkoholia, heitä kehotetaan menemään huumausaine- tai alkoholineuvontaan ja Anonyymien Huumeidenkäyttäjien tai Anonyymien Alkoholistien kokouksiin. Jos he eivät noudata ehdonalaistodistuksen ehtoja (mukaan lukien äänestämisestä pidättäytyminen), heistä annetaan pidätysmääräys. Ehdonalaiseen vapauteen pääsyn aika keskeytyy, kun pidätysmääräys annetaan, ja se alkaa vasta pidätyksen jälkeen. Heillä on ehdonalaisrikkomusta koskeva kuulemistilaisuus tietyn ajan kuluessa, minkä jälkeen ehdonalaislautakunta tekee päätöksen ehdonalaisen ehdonalaisen ehdonalaisuuden peruuttamisesta tai ehdonalaisen ehdonalaisen ehdonalaisuuden jatkamisesta. Joissakin tapauksissa ehdonalaiseen vapauteen päästetty voidaan vapauttaa ehdonalaisesta ennen alkuperäisessä tuomiossa vaadittua aikaa, jos todetaan, että ehdonalaiseen vapauteen liittyvät rajoitukset eivät ole enää tarpeen yhteiskunnan suojelemiseksi (näin tapahtuu useimmiten iäkkäiden ehdonalaiseen vapauteen päässeiden kohdalla).
Yhdysvaltojen asevoimien palveluksessa rikoksiin syyllistyneet palveluksen suorittajat voivat joutua sotaoikeudenkäyntiin sotilasoikeudenkäyntiä koskevan yhtenäisen säännöstön (Uniform Code of Military Justice, UCMJ) nojalla. Jos heidät todetaan syyllisiksi, heidät voidaan lähettää liittovaltion tai sotilasvankiloihin, ja vapautumisen jälkeen heitä voivat valvoa Yhdysvaltain liittovaltion ehdonalaisvalvojat.
Vapauttaminen ehdonalaiseen vapauteen Yhdysvalloissa on osoittautunut poliittisesti erimieliseksi. Alkaen huumeiden vastaisen sodan aloittamisesta 1970-luvulla poliitikot alkoivat mainostaa ”kovaa rikollisuutta vastaan” -mielipidettään, mikä kannusti tiukentamaan rangaistuspolitiikkaa ja johti pidempiin tuomioihin aiemmin vähäisinä pidetyistä huumausainerikkomuksista. Vaalien aikana poliitikot, joiden hallinto päästää ehdonalaiseen vapauteen suuren määrän vankeja (tai vaikkapa yhden pahamaineisen rikollisen), joutuvat vastustajiensa hyökkäyksen kohteeksi, koska he ovat tyypillisesti ”pehmeitä rikollisuudelle”. Yhdysvaltain oikeusministeriön mukaan ainakin kuusitoista osavaltiota on poistanut mahdollisuuden ehdonalaiseen vapauteen kokonaan, ja neljä muuta osavaltiota on poistanut ehdonalaisen vapauteen pääsyn tietyiltä väkivaltarikollisilta. Joukkovankien määrän lisääntyessä 1970-luvulla osavaltiot, jotka jatkoivat ehdonalaiseen vapauteen päästämistä ja määräämättömiä rangaistuksia, vaikuttivat kuitenkin enemmän vankiluvun kasvuun kuin ne osavaltiot, joissa ei ollut ehdonalaislautakuntia. Kyseiset osavaltiot vähensivät dramaattisesti ehdonalaiseen vapauteen päästämistä, mikä väistämättä johti useampien vankien pidempiin tuomioihin. Vuosina 1980-2009 osavaltiot, joissa rangaistukset langetettiin epämääräisesti, muodostivat yhdeksän niistä kymmenestä osavaltiosta, joissa vankeusaste oli korkein.
1980-luvulta alkaen ehdonalaiseen vapauteen päästämistä alettiin tarkastella uudelleen menetelmänä, jonka avulla vankilaväestöä voitiin jälleen hallita, ja taloudellisena motivaationa, jolla pyrittiin ehkäisemään budjetin kiristymistä entisestään. Uuteen lähestymistapaan ehdonalaiseen vapauttamiseen liittyi massavalvontavaltion kasvu. Valvontakäytännöt, kuten lisääntyneet huumetestit, intensiivinen valvonta, ennalta ilmoittamattomat vierailut ja kotiarestit, ovat nykyään laajalti käytössä. Lisäksi ehdonalaiseen vapauteen pääsyn yhä useammin edellytyksenä oli ottaa informantin rooli usein valvottuja yhteisöjä kohtaan.
Vuoden 2008 suuri lama yhdessä syyskuun 11. päivänä 2001 tapahtuneen kaksoistorni-iskun kanssa vaikutti osaltaan siihen, että terrorismin vastainen sota sai julkisuudessa enemmän painoarvoa, ja johti lopulta siihen, että vankeusrangaistuksia alettiin vähentää. Itse asiassa presidentinvaalipolitiikassa vuosina 2001-2012 ei ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen keskitytty kotimaiseen rikollisuuden valvontaan, ja George W. Bush jopa edisti toisen mahdollisuuden lakia (Second Chance Act), jonka avulla hän lupasi liittovaltion rahaa vankilasta vapautumiseen ”myötätuntoisen konservatisminsa” symbolina.
Ehdonalaiseen vapauteen pääsyä koskevat keskustelut ja uudistuspyrkimyksetEdit
Valvonnasta ehdonalaiseen vapauteen pääsystä ja määräämättömästä rangaistuksesta on käyty Yhdysvalloissa keskustelua 1990-luvulta lähtien, ja jotkut ovat painottaneet ehdonalaiseen vapauteen pääsyä koskevan järjestelmän uudistamista ja toiset vaatineet sen lakkauttamista kokonaan. Näitä keskusteluja ruokkii kasvava tutkijakunta, joka kritisoi yhdysvaltalaisia ehdonalaislautakuntia ja myös ehdonalaisjärjestelmää laajemmin.
Valvontalautakunnilta itseltään puuttuu tehokkaita pätevyyksiä, ja niiden nimitysprosessi on liian politisoitunut. Ehdonalaisen vapauden myöntämistä koskevaa päätöstä on kritisoitu siitä, että siinä laiminlyödään vankien asianmukainen oikeudenkäynti tapauskohtaisesti. Lisäksi ehdonalaiseen vapauteen pääsyn myöntämisprosessia on arvosteltu, koska monilta vangeilta on evätty ehdonalaiseen vapauteen pääsyn myöntäminen, koska he eivät ole osoittaneet oikeanlaista ”katumusta” tai oleellisesti osoittaneet, että he ovat valmiita toimimaan uudelleen, ja nämä ovat näkökohtia, joita monet pitävät liian normatiivisina ja subjektiivisina.
Vähemmistö on yhtä mieltä siitä, että ehdonalaiseen vapauteen pääsyn järjestelmä painottaa, kuten alun perin oli tarkoituskin tarkoitus, tarpeellisella tavalla kuntouttamista huolimatta sen nykyisistä ongelmista, jotka aiheuttavat laajaa keskustelua. Kriitikot toteavat, että se tulee veronmaksajille yhä kalliimmaksi, eikä vankien onnistuneesta kuntoutuksesta ole juurikaan näyttöä. Myös ehdonalaiseen vapauteen pääsyn ehtoja arvostellaan usein siitä, että ne ovat ylivoimaisesti rikollisuutta aiheuttavia ja että ne ylläpitävät massavalvontaa ja pysyvää vankeustilaa, joka ei juurikaan edistä vankien sujuvaa paluuta yhteiskuntaan. Kriitikot huomauttavat, että tarvitaan enemmän harkintavaltaa, jotta voidaan päättää, mitkä ehdonalaiseen vapauteen päästetyt tarvitsevat kalliita valvontaresursseja ja mitkä eivät, sen sijaan, että jokaiselle ehdonalaiseen vapauteen päästetylle asetetaan digitaalisia, fyysisiä ja rakenteellisia rajoituksia.
Yhdysvaltion oikeusministeriö (DOJ) totesi vuonna 2005, että noin 45 prosenttia ehdonalaiseen vapauteen päästetyistä suoritti rangaistuksensa loppuun menestyksekkäästi, kun taas 38 prosenttia palasi takaisin vankilaan, kun taas 11 prosenttia karkasi. Nämä tilastot ovat DOJ:n mukaan pysyneet suhteellisen muuttumattomina vuodesta 1995, mutta jotkin osavaltiot (New York mukaan luettuna) ovat poistaneet ehdonalaisen vapautumisen kokonaan väkivaltarikollisten osalta, ja liittovaltion hallitus poisti sen vuonna 1984 kaikkien liittovaltion rikoksista tuomittujen rikoksentekijöiden osalta, olivatpa he väkivaltaisia tai eivät. Vaikka ehdonalaiseen vapauteen pääsyn määrä on vähentynyt niissä maissa, joissa on toimiva ehdonalaisjärjestelmä, ehdonalaiseen vapauteen päässeiden määrä kasvoi keskimäärin 1,6 prosenttia vuodessa vuosina 1995-2002.
Vaihtoehto ehdonalaiseen vapauteen pääsemisestä tunnetaan nimellä ”hyvästä käytöksestä johtuva vapaa-aika”, tai puhekielessä ”hyvä aika”. Toisin kuin perinteisessä ehdonalaisessa vapaudessa – joka voidaan myöntää tai evätä ehdonalaislautakunnan harkinnan mukaan – hyvästä käytöksestä vapautuminen tapahtuu automaattisesti, jos vanki ei ole syyllistynyt tiettyyn määrään (tai vakavuuteen) rikkomuksia vankilassa ollessaan (useimmissa oikeusjärjestelmissä vapautuva vanki asetetaan ehdonalaisvalvojan valvontaan tietyksi ajaksi sen jälkeen, kun hänet on vapautettu). Joissakin tapauksissa ”hyvä aika” voi alentaa alkuperäistä rangaistusta jopa kolmanneksella. Sitä ei yleensä tarjota elinkautista tuomiota suorittaville vangeille, koska vapautumispäivää ei voi aikaistaa.
Ehdonalaisen vapautumisen ja pakollisen valvonnan eroEdit
Joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa on käytössä niin sanottu ”pakollinen valvonta”, jolloin vanki vapautetaan ennen rangaistuksensa loppuun suorittamista oikeudellisten teknisten seikkojen vuoksi, jotka velvoittavat rikoksentekijöiden oikeusjärjestelmän vapauttamaan hänet. Liittovaltion vankilajärjestelmässä ja joissakin osavaltioissa, kuten Teksasissa, vangeille maksetaan ”hyvää aikaa”, joka lasketaan suoritettuun aikaan. Jos vanki on esimerkiksi istunut viisi vuotta kymmenen vuoden vankeusrangaistuksesta ja saanut lisäksi viisi vuotta ”hyvää aikaa”, hän on suorittanut rangaistuksensa loppuun ”paperilla”, mikä velvoittaa osavaltion vapauttamaan hänet, ellei ehdonalaislautakunta kirjallisesti katso hänen olevan uhka yhteiskunnalle. Ehdonalaiseen vapauteen päästäminen tai sen epääminen riippuu ehdonalaislautakunnan harkinnasta, kun taas pakolliseen valvontaan ei liity päätöksentekoprosessia: vanki joko täyttää ehdonalaiseen vapauteen pääsyn edellytykset tai ei. Pakolliseen valvontaan liittyy yleensä ehtoja, jotka ovat lievempiä kuin ehdonalaiseen vapauteen pääsyssä, ja joissakin tapauksissa vapautettavalle ei aseteta lainkaan velvoitteita.
Yhdysvaltain maahanmuuttolainsäädäntö Muokkaa
Yhdysvaltojen maahanmuuttolainsäädännössä termillä ehdonalainen vapauttaminen on kaksi merkitystä, jotka liittyvät siihen, että henkilöille annetaan lupa tulla Yhdysvaltoihin tai lähteä sieltä ilman tavallisesti vaadittavia asiakirjoja.
Kerroin