Amanda Sebestyen
Tämän Discover Society -lehden erikoisnumeron – Feminismi silloin ja nyt – ovat toimittaneet Finn Mackay ja Sue Scott. Se painottuu vahvasti politiikkaan ja aktivismiin sekä feministiseen tutkimukseen ja oppineisuuteen, koska halusimme kuvata muutosta kaikilla näillä rintamilla 1970-luvun alun ja vuoden 2016 välillä. Halusimme tunnustaa tämän historian merkityksen ja myös juhlistaa feminismin jatkuvaa energiaa ja feministien sitoutumista nyt. Ilmeisin ero 1970-luvun feministiseen julkaisuun on se, että mukaan on otettu feminismiin ja sorron haastamiseen sitoutuneiden miesten kirjoituksia.
On tärkeää arvostaa sitä, mitä on saavutettu, mutta myös jatkaa tutkimusta ja aktivismia kaikkien niiden sortojen ja epäkohtien osalta, jotka edelleen kohtaavat monia naisia eri puolilla maailmaa. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus, jossa keskityttiin naisten asemaan tai jossa problematisoitiin sukupuolta, oli hyvin vähäistä 70-luvun alussa. Nyt tällaista työtä on runsaasti monilla aloilla, ja Discover Society on sitoutunut julkaisemaan tulevaisuudessa lisää esimerkkejä tällaisesta tutkimuksesta. Tähän erikoisnumeroon olemme pyrkineet kokoamaan yhteen artikkeleita monista eri aiheista, joilla on sekä globaalia että paikallista merkitystä, ja olemme ajoittaneet julkaisemisen tiiviisti kansainvälisen naistenpäivän yhteyteen. Haluamme kuitenkin korostaa, että käsitellyt kysymykset koskevat naisia joka päivä.
***
Naisten vapautusliike on aina ollut riehakas, kiukkuinen ja täynnä kiivasta erimielisyyttä. Se on sen taistelevan, itsetutkiskelevan ja utopistisen luonteen kääntöpuoli, jota tarvitsemme kuvitellaksemme voivamme muuttaa maailmaa.
Voi olla vaikea ymmärtää, kuinka feodaalinen sodanjälkeinen yhteisymmärrys naisen asemasta säilyi vielä pitkälle näennäisen radikaalina 1960- ja 1970-luvuilla. Kuten JK Galbraith vielä vuonna 1973 totesi, naisista oli tullut palvelijaluokka, ”joka oli demokraattisesti lähes koko miesväestön käytettävissä”. Siltä se todellakin tuntui.
Naiset, jotka ovat kotoisin muista avoimemmin patriarkaalisista yhteiskunnista, saattavat nykyään tuntea maiseman, jossa yli 90 prosenttia naisväestöstä oli tai oli ollut naimisissa, jossa raiskaus avioliitossa oli laillista vuoteen 1991 asti – jäljessä Venäjästä 1922, Puolasta 1932, Norjasta 1971, Italiasta 1976, Kanadasta 1983 ja Irlannista 1990, mutta juuri ennen Yhdysvaltoja 1993 – jossa nainen saattoi avata pankkitilin tai ottaa asuntolainan vain, jos miespuolisen takaajan oli täytynyt allekirjoittaa tili tai asuntolainan ottaminen (muut tapaukset jatkuivat vielä pitkälle vuonna 1975 annetun sukupuoleen perustuvaan syrjintään puuttumisen vuoksi annetun lain (Sex Discrimination Act of 1975) jälkeen). Englannissa vuonna 1969, jolloin naisasialiike alkoi, en juuri koskaan nähnyt nuoren naisen irrottautuvan nuoren miehen vierestä, ja pariskunnan ulkopuolinen sosiaalinen elämä oli huomaamatonta. Baareissa tai hotelleissa olevien naimattomien naisten oletettiin olevan seksiteollisuudessa, ja heiltä yleensä evättiin pääsy. Elämme yhä noiden aikojen jälkimaininkeja, kun naisten eläkkeisiin Isossa-Britanniassa tehtyjen muutosten aiheuttama paheksunta jatkuu.
Nyt yhteiskunnallisen maiseman ilme on muuttunut lähes tunnistamattomaksi. Ajatelkaapa kansainvälisten mies- ja naisjohtajien rivistöä, joka marssi Pariisissa ”Me olemme Charlie” -banderollin alla, näky, joka järkytti vain pientä fundamentalistista lahkoa, jonka lehti sensuroi valokuvan. Katsokaa ruokapaikkoja, joissa naiset voivat nauttia ruokailusta yksin tai keskenään – jotain, mitä en kirjaimellisesti koskaan nähnyt ennen vierailuani New Yorkissa vuonna 1978.(1)
Me – feministit – emme vain repineet stereotypioita erilleen vaan aloimme kohdata sukupuolen itsessään, jättäen jälkeemme pysyvän perinnön lesbojen ja homojen tasa-arvosta, jonka puolesta yhä taistellaan ympäri maailmaa . Kokonaisvaltainen riistojärjestelmä ei kuitenkaan vain katoa. Niille meistä ”materialistisista feministeistä”, jotka pitivät palkatonta työtä naisten sorron perustana ja keskuksena, kysymys oli aina: mitä kaikelle tälle työlle tapahtuu? (Delphy 1970; Delphy ja Leonard 1992). Taistelisimmeko tasa-arvon puolesta epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa? Viimeksi mainittu kysymys näytti usein jakavan liikkeemme kahtia, ja sosialistiset feministit tuntuivat toisinaan sanovan: ”Ei sillä hinnalla”. Radikaalifeministien vastaus oli mielestäni: ”Kyllä, mutta vain matkalla kohti jotain suurempaa”. Valitettavasti kumpikaan maailmankarttamme ei ottanut huomioon niitä valtavia muutoksia, joita ympärillämme tapahtui päinvastaiseen suuntaan.
Taistelumme kannalta keskeiset kysymykset ovat edelleen vaikeasti ratkaistavissa ja kohtaavat nuoremmat naiset uudelleen: lastenhoito, seksiteollisuus, naisvihamielinen kulttuuri ja aseistettu huumori. Everyday Sexism -sivusto ja myöhemmin ilmestynyt kirja paljastavat kolmannen aallon työssäkäyvien naisten närkästyksen ja loukkaantumisen, sillä he uskovat voimaantumiseen mutta joutuvat joka päivä kestämään seksuaalisesta ahdistelusta aiheutuvaa tulvaa. Heidän närkästyksensä tuoreus ja naiivius on antanut heille valtavan ruohonjuuritason voiman, jonka avulla he ovat voineet kirjata ja häpäistä hyökkääjänsä ja saada muut miehet sitoutumaan parempaan käytökseen. Tässä he muistuttavat äänioikeusfeminismin ensimmäistä aaltoa ja sen lunastavia pyrkimyksiä: Emmeline Pankhurstin sanoin: ”Emme ole täällä siksi, että olemme lainrikkojia, vaan siksi, että yritämme tulla lainsäätäjiksi.”
Mutta toisen aallon naisten vapautusliikkeessä me luultavasti pidimme itseämme lainrikkojina: ”Me vastustamme avioliittoa. Jokaisen ideologian takana näemme sukupuolten hierarkian. Tunnistamme palkattomassa kotityössä avun, joka mahdollistaa sekä yksityisen että valtiollisen kapitalismin selviytymisen. Inhoamme kilpailukykymekanismeja ja kiristystä, jota tehokkuuden hegemonia harjoittaa maailmassa. Haluamme antaa työkykymme sellaisen yhteiskunnan käyttöön, joka on immuuni tälle…”. (Lonzi 1970)
Ympäri maailmaa vastustimme vetoamista ”hallitsevaan tehtävään” ainoana hyväksyttynä todisteena siitä, että naiset olivat tarpeeksi hyviä: ”Naisen tasa-arvolla tarkoitetaan yleensä hänen oikeuttaan osallistua vallankäyttöön yhteiskunnassa, kun on hyväksytty, että hänellä on samat kyvyt kuin miehellä. Mutta näinä vuosina naisten todellinen kokemus on saanut aikaan uudenlaisen tietoisuuden, joka on laittanut liikkeelle miesmaailman maailmanlaajuisen devalvaatioprosessin. Olemme havainneet, että vallan tasolla ei tarvita kykyjä, vaan ainoastaan erityisen tehokas vieraantumisen muoto… Naisena oleminen ei merkitse osallistumista miesten valtaan, vaan kyseenalaistaa itse vallan käsitteen.” (Lonzi 1970)
Tämänhetkinen tasa-arvon korostaminen mittarina – kuinka monta naista on ylimmässä pöydässä – on vihamielistä meille toisen aallon feministeille ja hämmentää myös nuoria naisia, jotka muodostavat kapinallisen feminismin neljännen aallon. Kuten niin usein elämässä, isoäideillä ja tyttärentyttärillä saattaa olla enemmän yhteistä kuin äideillä ja tyttärillä. Meidän jälkeemme tulleessa sukupolvessa nyt keski-iässä olevat naiset ottivat tärkeän paikan maailmassa. Jotkut, jotka aikoinaan saattoivat kutsua itseään postfeministeiksi, kutsuvat nyt itseään feministeiksi. He ovat olleet mukana siirtymässä pois tuosta feodaalisesta, kaikki rakkautta vastaan tehdystä, vuosituhansia kestäneestä naisten palkattomasta työtehtävästä kohti sukupuolten tasa-arvoisempaa uusliberalistista maailmaa, jossa yksilön saavutuksia arvostetaan enemmän kuin kollektiivisia saavutuksia. Nyt nämä naiset kohtaavat valtarakenteita, jotka eivät anna periksi, sekä orjuutta, ihmiskauppaa ja riistettyjä maahanmuuttajia, joilla ei ole oikeuksia. Jotkut heistä itse asiassa tarjoavat kotityövoimaa uraa tekeville feministeille, ja Kate Clanchy (2008) tarkastelee tätä dilemmaa runollisesti.
Tässä vaiheessa me pitkän poliittisen liikkeen veteraanit , joka perustuu kokemusten jakamiseen ”alapuolelta”, voimme tuntea, että meillä on taas jotain kerrottavaa maailmalle.
On syy, miksi niin monet Ison-Britannian toisen aallon feministit löytävät itsensä samastumasta taisteluun joutuneeseen liikkeeseen, jonka Jeremy Corbynin valinta on käynnistänyt työväenpuolueen sisällä. Aikana, jolloin sosialidemokratia on kriisissä ja sen keskeisiä terveys-, asunto-, koulutus- ja hyvinvointipolitiikkoja voidaan puolustaa vain äärivasemmistolaisiksi luokitelluilla foorumeilla, tunnistamme hyväksikäytön vyöryn, joka kohdistuu kaikkiin, jotka kyseenalaistavat hyväksytyt valtarakenteet. Olemme kirjaimellisesti kokeneet sen itse. Kuten Roberta Hunter Henderson totesi hiljattain Older Feminist -uutiskirjeessä julkaistussa kannanotossaan:
”Suurin osa tiedotusvälineistä on tietysti mustamaalannut ja pilkannut häntä, mutta niin tehtiin meillekin 70-luvulla. Feminismi ei ole nykyään enää niin tuomittavaa, kiitos vastustuskykymme ja kaiken viime vuosien tasa-arvokampanjoinnin. Yhtäläinen palkka ei kuitenkaan lohduta niitä kahta naista viikossa, jotka heidän kumppaninsa murhaa, jotka joutuvat ihmiskaupan uhreiksi tai jotka raiskataan. Politiikkamme on patriarkaalisuuden vastaista, ja se ulottuu syvemmälle kuin yhtäläiset oikeudet (vaikka ne ovatkin edistyksellisiä). Tietoisuuden lisääminen paljasti patriarkaaliset arvot, ja meidän on jatkettava niiden kohtaamista. henkilökohtainen on poliittista ja sosiaalinen on myös poliittista. Talouskasvu BKT:n muodossa on nyt etusijalla kansalaisten todellisiin tarpeisiin nähden, ja heidän odotetaan osallistuvan ”tavoitekuluttajina”. Omalta osaltani olen sitä mieltä, että ensisijainen tavoitteemme pitäisi olla maailmanlaajuinen: maapallon suojelu, jota ilman ei ole politiikkaa. Olemme osa kansainvälistä yhteisöä, osa historiaa. Suhteidemme muihin kansakuntiin tulisi olla periaatteellisia ja yhteistyökykyisiä, mutta samalla tietoisina menneisyyden vääryyksien vaikutuksista: me luomme tulevaisuutemme, mutta me perimme menneisyyden. Kotimaassamme etusijalle olisi asetettava ympäristön kestävyys, ei alati kasvava bruttokansantuote, yhteisöllinen yhteenkuuluvuus elitismiä ja taloudellista manipulointia vastaan, heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa olevien suojelu sekä nuorten rohkaisu ja luova tila velkaantumisen ja oikeuksien menettämisen sijasta. Toivoa, ei pelkoa, NHS:ää, ei Tridentiä…”
Meidän, ”isoäitien”, olisi luotava tilaa yhteiselle äänellemme. Feminismin neljäs aalto on aktiivinen ja protestiliike kasvaa. Uskon, että olemme osa molempia, mutta meillä on oma panoksemme.
Viiden vuoden ajan verkosto nimeltä 70s-sisters on kokoontunut pienissä ryhmissä eri puolilla Yhdistynyttä kuningaskuntaa tutkimaan sitä, mitä koemme nyt: ikääntymistä, menetystä, kuolemaa, nautintoja, politiikkaa. Olemme palanneet tietoisuuden lisäämiseen keskeisenä aktivismimme muotona:
Oletamme, että tunteemme kertovat meille jotakin, josta voimme oppia… että tunteemme tarkoittavat jotakin analysoimisen arvoista… että tunteemme sanovat jotakin poliittista, … Tunteemme johdattavat meidät ideoihin ja sitten tekoihin. (Amatniek/sarachild 1973)
Olemme vaikuttuneita sosiaalisen median järjestäytymisen voimasta nuorempien feministien keskuudessa, mutta olemme epävarmoja siitä, miten ne tarjoavat samoja solidaarisuuden kokemuksia. Kuten eräs nuori LSE:n opiskelija kysyi Christine Delphylta Je ne suis pas féministe, mais… -elämäkerran filmatisoidun esityksen jälkeen 8. tammikuuta 2016: ”Miten teemme solidaarisuutta nyt, kun ajatus hyvän työn tekemisestä sulkee pois solidaarisuuden?”. Delphyn vastaus oli: ”Solidaarisuus ei ole koskaan helppoa, koska meillä on useita identiteettejä; solidaarisuus on aina määriteltävä tietyn taistelun yhteydessä. Itse elokuvassa hän oli huomannut, että tärkeimmät ajatukset syntyivät usein epävirallisissa keskusteluissa naisryhmän kesken. Oma verkostomme on nyt valmis astumaan julkisuuteen ja vaikuttamaan sanojen ja tekojen avulla ”uuden ajattelu- ja toimintaryhmän”, Feministisen foorumin, kautta: Haluamme käyttää poliittista kokemustamme osallistuaksemme politiikkaan nyt ja tulevaisuudessa. Työskentelemme yhdessä monien asioiden parissa, mutta jokainen jäsen puhuu omasta puolestaan.”
Eroavaisuudet välillämme ovat tärkeitä, eikä niitä voi tasoittaa tuhoamatta elävää luovaa ääntä. Myöhemmät feministit ovat havainneet tämänkin. Siksi Finn Mackayn kirja tulee elävimmin esille, kun se astuu sisään feministejä nykyään jakaviin kiistoihin. Hän on saanut inspiraationsa 1970-luvun Reclaim the Night -protesteista ja on tehnyt enemmän kuin kukaan muu aktivisti elvyttääkseen niiden hengen 2000-luvulla. Kun marssimme 2000-luvun kaduilla ja saamme huomattavasti vähemmän vihamielisen vastaanoton kuin aiemmin – ja vieläpä poliisin luvalla! – Olen edelleen aina liikuttunut nähdessäni alkuperäisen luettelon The 7 Demands of the UK Women’s Liberation Movement (Yhdistyneen kuningaskunnan naisten vapautusliikkeen 7 vaatimusta) painettuna kaikkiin uusiin esitteisiin. Mackayn käsittely ensimmäisistä hurjista mielenosoituksistamme (puoliksi Halloween, puoliksi Angry Brigade) tuntuu melkein kunnioittavalta. Superlatiivien luettelot eivät kuitenkaan onnistu välittämään tuota menneisyyden jännitystä, ja tarve täyttää menneisyyden feminististä historiaa tuntuu velvollisuudentuntoiselta. Kirjan toisessa osassa , kun McKay käsittelee feministien välisiä ristiriitoja, jotka ovat syntyneet marssin järjestämisestä, hän todella luo tärkeitä yhteyksiä. Hänen käsittelemänsä transsukupuolisten kiista on mielestäni aivan esimerkillistä, ja hänellä on myös loistavaa sanottavaa Judith Butlerista. Molemmissa tapauksissa McKay katsoo sekä oman kokemuksensa sisälle että ulospäin rakentaakseen liikettä, jonka tavoitteena on patriarkaatin kukistaminen – mikä on feminismin ydin.”
Ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että aiheutin elämäni suurimman sekasorron kokoamalla vuonna 1978 näennäisen akateemisen taulukon nimeltä Tendencies in the Movement. Kohteliaammassa muodossa se eli Ann Oakleyn Subjectissa: Nainen. Viime kesäkuussa Feminism Then and Now -keskustelua varten yritin laatia uuden kaavion, jolla kartoitetaan liikkeemme eri aaltoja. Tässä on ote:
| 1. aalto | 2. aalto | 3./4. aalto | |
| lailliset ja laittomat toimet | spontaanit/laittomat mielenosoitukset | valtuutetut protestit | |
| avioliittokriittiset | avioliittoa vastustavat | avioliiton laajentaminen koskemaan kaikkia | |
| parlamentaarinen keskittyminen | ulko-parlamentaarinen toiminta | digitaalinen aktivismi | |
| naisten oikeudet | naisten vapautus | naisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen | |
| Lunastus | Vallankumous | Tasa-arvo | |
| tavoitteet: | sukupuoliroolit/ työnjako | sukupuoli itsessään | |
| alkanut: raiskaus | raiskaus | raiskaus | raiskaus |
| jatkuva: epätasa-arvoinen palkka | tasa-arvoinen palkka | tasa-arvoinen palkka |
Viime aikoina olen lähtenyt kuvittelemaan sosiaalisten liikkeiden muutosten genealogiaa, joka tuntuu olevan järkevää tietyn aaltoilumme kontekstissa ja kokemuksessa: Profeetat; Kapinalliset; Teoreetikot; Pioneerit; Valtavirran kannattajat; Ammattilaiset; Karrieristit;
Opportunistit…
Kiertokulku ei tietenkään koskaan pääty, ja uusi liike käy ja nousee ylös. Argumentoidaan kiivaasti, kuten aina.
Kathie Amatniek/ Sarachild (1970) Consciousness Raising, a radical weapon teoksessa Notes from the Second Year, New York, New York Radical Feminists
Clanchy, K.(2008) What Is She Doing Here?: A Refugee’s Story. London,Picador.
Delphy, C (1977) L’Ennemi Principal 1970/ The Main Enemy W.R..R.C.P., London,
Delphy, C. ja Leonard, D. (1992) Familiar Exploitation: A New Analysis of Marriage in Contemporary Western Societies, Cambridge, Polity Press,
Galbraith, J.K. (1973) Economics and the Public Purpose: Boston
Hunter Henderson, R. (2015), kannanotto Feministiselle foorumille.
Lonzi, C. (1970) Sputiamo su Hegel, Rivolta Femminile C
Mackay, F. (2015) Radical Feminism: Feminist Activism in Movement, London, Palgrave
Oakley, A. (1982) Subject: Woman, London, Fontana.
Huomautuksia:
(1) ’Feminism USA’ Amanda Sebestyenin haastattelut Linda Gordonin, Betsy Warriorin ja Robin Morganin kanssa, Spare Rib -lehden numerot 75-77, loka-joulukuu 1978.
Kiitokset Emily Knipelle Kansallisesta tilastovirastosta tiedoista.
Amanda Sebestyen liittyi naisten vapautusliikkeeseen vuonna 1969 ja ensimmäiseen brittiläiseen radikaaliin feministiseen ryhmittymään vuonna 1972. Hän työskenteli Spare Rib -lehdessä vuosina 1977-1981: Feminismin ja Spare Ribin historia – The British Library. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa ’68-’78-’88: From Women’s Liberation to Feminism (toimittaja) Ultra Violet books 1989); The Prison Letters of Countess Markievicz (johdanto) Virago: Lontoo, 1987), No Turning Back (toinen toimittaja, The Women’s Press 1981) luvut teoksissa Sisterhood is Global (toim. Robin Morgan, Doubleday/Penguin 1984), Spare Rib Reader (Penguin 1982) , On the Problem of Men (toim. Friedman & Sarah (Women’s Press 1982), Once a Feminist (toim. Wandor, Virago 1990). Vuodesta 1997 lähtien hän on työskennellyt romanien ja kongolaisten pakolaisten parissa. Hän on The Network for Social Change -verkoston ja Edge Fundin perustajajäsen. Viimeiset viisi vuotta hän on kuulunut toisen aallon naisten vapautusaktivistien 70-luvun siskojen verkostoon, jota kuvataan teoksessa Coming back – a liberation voice | Peace News
Image credit: Jill Nicholls – IMDb