(www.AllMusic.com)
60-luvun menestyneimpiä mustia esiintyjiä, Supremes kilpaili jonkin aikaa jopa Beatlesin kanssa kaupallisessa vetovoimassaan, ja se teki yhdessä vaiheessa viisi listaykköseksi nousevaa singleä peräkkäin. Kriittinen revisionismi on pyrkinyt aliarvioimaan Supremesin saavutuksia, luokittelemaan heidän työnsä kevyemmäksi kuin parhaiden soul-tähtien (tai jopa Motownin parhaiden tähtien), ja pitämään heitä Berry Gordyn crossover-pyrkimysten välineenä. Ei ole epäilystäkään siitä, että Supremesin hiteissä oli suunnilleen yhtä paljon poppia kuin soulia, että jopa jotkut heidän suurimmista hiteistään saattoivat kuulostaa kaavamaisilta ja että he olivat luultavasti mustista esiintyjistä ne, jotka onnistuivat parhaiten tunkeutumaan keskivertoamerikkalaisten makuun ja televisioihin. Tämän ei pitäisi vähentää heidän poikkeuksellisia saavutuksiaan eikä heidän hienoa musiikkiaan, jonka parhaimmisto tekee pop vs. soul -kysymyksen kiistattomaksi erinomaisuudellaan.
Supremes ei ollut menestystarina yhdessä yössä, vaikka siltä saattoi tuntua, kun he alkoivat nousta listojen kärkeen varmalla säännöllisyydellä. Supremesina tunnetuksi tullut trio – Diana Ross, Mary Wilson ja Florence Ballard – tapasi 50-luvun lopulla Detroitin Brewsterin asuntoprojektissa. Alun perin Primettes-nimellä tunnettu ryhmä oli kvartetti (Barbara Martin oli neljäs jäsen), kun he tekivät ensimmäisen singlensä Lupine-levymerkille vuonna 1960. Kun he debytoivat Motownille vuonna 1961, heidän nimensä oli muutettu Supremesiksi; Barbara Martin supisti heidät trioksi, kun hän lähti ensimmäisen singlen jälkeen.
Supremesin ensimmäiset Motown-levytykset olivat paljon tyttöryhmäpainotteisempia kuin heidän myöhemmät hittinsä. Lisäksi kaikissa niistä Diana Ross ei ollut päälaulaja; yhtä hyvänä tai parempana äänenä pidetty Flo Ballard lauloi myös päälaulua. Pitkän floppien sarjan läpi Berry Gordy pysyi luottavaisena siihen, että ryhmästä tulisi lopulta yksi Motownin suurimmista. Kun he vihdoin saivat ensimmäisen Top 40 -hittinsä, ”When the Lovelight Starts Shining Through His Eyes” vuoden 1963 lopulla, Ross oli ottanut päälaulun lopullisesti haltuunsa.
Ross ei ollut Motownin lahjakkain naislaulaja; erityisesti Martha Reeves ja Gladys Knight olivat ylivertaisia. Se, mitä hänellä kuitenkin oli, oli puhtaasti popin vetovoima. Gordyn kärsivällisyys ja tarkkaavaisuus kannatti vuoden 1964 puolivälissä, kun Where Did Our Love Go nousi listaykköseksi. Holland-Dozier-Hollandin kirjoittama kappale loi prototyypin heidän viidelle peräkkäiselle listaykköshitilleen vuosina 1964-1965 (joihin kuuluivat myös ”Baby Love”, ”Stop! In the Name of Love”, ”Come See About Me” ja ”Back in My Arms Again”). Rossin kujertava laulu johti Supremesin koristeellista taustalaulua, joka esitettiin televisiossa ja livenä erittäin tyylitellyn koreografian ja visuaalisen tyylin avulla. Holland-Dozier-Holland kirjoittaisivat ja tuottaisivat kaikki Supremesin hitit vuoden 1967 loppuun asti.
Eivät kaikki Supremesin singlet nousseet listaykkösiksi vuoden 1965 jälkeen, mutta ne menestyivät yleensä hirvittävän hyvin, ja ne oli kirjoitettu ja tuotettu riittävän vaihtelevasti (mutta kuitenkin riittävän tyypillisellä soinnilla) varmistaakseen jatkuvan kiinnostuksen. Listaykköseksi noussut (ja epätyypillisen kova) ”You Keep Me Hangin’ On” oli heidän keskimmäisen kauden hiteistään paras. Kulissien takana häämötti joitakin ongelmia, jotka tosin paljastuivat vasta kauan tapahtuman jälkeen. Muut Motownin tähdet (erityisesti Martha Reeves) paheksuivat Gordyn Rossille osoittamaa kohtuutonta huomiota, jota he pitivät muiden levy-yhtiön artistien kustannuksella. Muut Supremesin jäsenet itse tunsivat jäävänsä yhä enemmän taka-alalle. Vuoden 1967 puolivälissä Ballard korvattiin yhä epäammattimaisemmaksi koetun käytöksen vuoksi Cindy Birdsongilla (Patti LaBelle & the Bluebellesistä). Ballardista tuli yksi rockin suurimmista tragedioista, hän päätyi lopulta sosiaalihuoltoon ja kuoli vuonna 1976.
Ballardin lähdön jälkeen yhtyeen nimeksi tuli Diana Ross & the Supremes, mikä ruokki spekulaatioita siitä, että Rossia valmisteltiin soolouraa varten. Supremesillä oli suuri vuosi 1967, ja se jopa sisällytti lieviä psykedeelisiä vaikutteita kappaleeseen ”Reflections”. Holland-Dozier-Holland kuitenkin jätti Motownin näihin aikoihin, ja Supremesin levyjen laatu kärsi vastaavasti (kuten koko Motown-organisaatio). Supremes oli yhä supertähtiä, mutta yksikkönä se oli hajoamassa; on kerrottu, että Wilson ja Birdsong eivät edes laulaneet heidän viimeisillä hiteillään, joista pari (”Love Child” ja ”Someday We’ll Be Together”) kuuluivat heidän parhaimpiinsa.
Marraskuussa 1969 ilmoitettiin Rossin lähestyvästä lähdöstä soolouralle, vaikka hän soitti vielä muutaman keikan yhtyeen kanssa, viimeisen Las Vegasissa tammikuussa 1970. Rossin tilalle tuli Jean Terrell, ja yhtye jatkoi vuoteen 1977 asti, vielä muutamin henkilövaihdoksin (joskin Mary Wilson oli aina mukana). Jotkut varhaisista Rossia vailla olleista singleistä olivat hienoja levyjä, erityisesti ”Stoned Love”, ”Nathan Jones” ja Supremes/Four Tops -duetto ”River Deep — Mountain High”. Harvat yhtyeet ovat kuitenkin pystyneet nousemaan tilaisuuteen keulakuvansa menettämisen jälkeen, eikä Supremes osoittautunut poikkeukseksi, sillä se nousi harvoin listoille vuoden 1972 jälkeen. Se on Diana Rossin johtama 60-luvun aikakausi, josta heidät tullaan muistamaan.
Diana Ross – Solo
Sooloartistina Diana Ross on yksi rock-aikakauden menestyneimmistä naislaulajista. Jos mukaan lasketaan hänen työnsä Supremes-yhtyeen laulajana 1960-luvulla, hän saattaa olla menestynein. Ystäviensä Mary Wilsonin, Florence Ballardin ja Barbara Martinin kanssa Ross perusti Primettes-laulukvartetin vuonna 1959. Vuonna 1960 he saivat sopimuksen paikallisen Motown Recordsin kanssa ja muuttivat nimensä Supremesiksi vuonna 1961. Martin lähti sitten, ja yhtye jatkoi triona. Seuraavien kahdeksan vuoden aikana Supremes (jonka nimi muutettiin Diana Ross and the Supremesiksi vuonna 1967, kun Cindy Birdsong korvasi Ballardin) teki 12 listaykköshittiä. Viimeisen, ”Someday We’ll Be Together” (lokakuu 1969) jälkeen Rossaloitti soolouran.
Motownin myötä hän sai aluksi parikseen käsikirjoittaja/tuottajat Nickolas Ashfordin ja Valerie Simpsonin, jotka antoivat hänelle neljä Top 40 -listalla olevaa pophittiä, mukaan lukien ykköshitti ”Ain’t No Mountain High Enough” (heinäkuu 1970). Ross siirtyi näyttelemään ja näytteli Billie Holidayn elämäkertaelokuvassa Lady Sings the Blues (marraskuu 1972). Soundtrack nousi listaykköseksi, ja Ross oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi.
Hän palasi levytystoimintaan Top Ten -albumilla Touch Me in the Morning (kesäkuu 1973) ja sen listaykköseksi nousseella nimikappaleella. Tätä seurasi Marvin Gayen kanssa tehty duettoalbumi Diana & Marvin(lokakuu 1973), joka tuotti kolme listahittiä. Ross näytteli toisessa elokuvassaan Mahogany (lokakuu 1975), ja se toi hänelle toisen listaykköseksi nousseen singlen tunnuskappaleen ”Do You Know Where You’re Going To”. Se ja hänen seuraava listaykkösensä, diskopainotteinen ”Love Hangover” (maaliskuu 1976), löytyivät hänen toiselta, yksinkertaisesti Diana Rossiksi nimetylle albumilleen (helmikuu 1976), joka nousi kymmenen parhaan joukkoon.
Rossin kolmas elokuvarooli tuli elokuvassa The Wiz (lokakuu 1978). The Boss (toukokuu 1979) oli kultalevy, jota seurasi platinaa myynyt Diana (toukokuu 1980) (toinen hänen sooloalbumeistaan tällä nimellä, vaikka toisella, vuoden 1971 tv-soundtrackilla, oli huutomerkki). Se sisälsi ykkössinglen ”Upside Down” ja Top Ten -hitin ”I’m Coming Out.”
Ross teki kolmannen Top Ten -hitin vuonna 1980 laulamalla nimikkoteeman elokuvasta It’s My Turn. Sen jälkeen hän teki uransa suurimman hitin toisella elokuvateemalla, duettona Lionel Richieen kanssa kappaleella Endless Love (kesäkuu 1981). Se oli hänen viimeinen suuri hitti Motownilla; yli 20 vuoden jälkeen hän siirtyi RCA:lle. Hänet palkittiin heti miljoonamyyntialbumilla, joka oli nimetty Frankie Lymonin vanhan Frankie Lymon and the Teenagers -hitin ”Why Do Fools Fall in Love” uudelleenfilmatisoinnilla, josta tuli hänen seuraava Top Ten -hittinsä. Albumi sisälsi myös Top Ten -hitin ”Mirror, Mirror.”
Silk Electric (lokakuu 1982) myi kultaa ja sisälsi Michael Jacksonin kirjoittaman ja tuottaman Top Ten -hitin ”Muscles”, ja Swept Away (syyskuu 1984) oli toinen menestyksekäs albumi, joka sisälsi hittikappaleen ”Missing You”, mutta Rossilla oli vaikeuksia myydä levyjä 1980-luvun jälkipuoliskolla. Vuoteen 1989 mennessä hän oli palannut Motowniin, ja vuoteen 1993 mennessä hän oli kääntynyt enemmän pop-standardien puoleen, erityisesti konserttialbumilla Diana Ross Live: The Lady Sings…Jazz & Blues, Stolen Moments (huhtikuu 1993).
Motown julkaisi lokakuussa 1993 neljän CD:n/kasetin boksin retrospektiivin Forever Diana, ja laulaja julkaisi omaelämäkertansa vuonna 1994. Take Me Higher seurasi vuotta myöhemmin, ja vuonna 1999 hän palasi levyllä Every Day Is a New Day. Vuonna 2000 ilmestynyttä Gift of Lovea mainostettiin konserttikiertueella, jolla esiintyi Supremes, vaikka Mary Wilson ja Cindy Birdsong eivät esiintyneetkään – heidän roolinsa ottivat laulajat Lynda Laurence ja Scherrie Payne, joista kumpikaan ei ollut koskaan esiintynyt Rossin kanssa yhtyeen loiston aikana.
Vuonna 2006 Motown julkaisi vihdoin Rossin kadonneen Blue-albumin, joka on alunperin tarkoitettu standardien kokoelmaksi ja joka oli tarkoitettu seuraajaksi levylle Lady Sings the Blues. I Love You -albumilla vuodelta 2007 kuultiin uusia tulkintoja tutuista rakkauslauluista. Samana vuonna hänen panoksensa esittäville taiteille tunnustettiin vuosittaisessa Kennedy Center Honors -tapahtumassa, ja BET palkitsi hänet elämäntyöpalkinnolla. Seuraavan vuosikymmenen aikana hän kiersi säännöllisesti ja vieraili The Venetianissa Las Vegasissa. Presidentti Obama myönsi hänelle presidentin vapaudenmitalin vuonna 2016. Motown julkaisi koko ajan kourallisen Rossin antologioita, joista merkittävin oli Diamond Diana: The Legacy Collection.
Katso suosikkejamme Diana Rossin & The Supremes -videoista
(klikkaa vasemmassa yläkulmassa olevaa kuvaketta soittolistalle)
Katso suosikkejamme Diana Rossin soolovideoista
(klikkaa vasemmassa yläkulmassa olevaa kuvaketta soittolistalle)