Damages
Monetaarinen korvaus, jonka tuomioistuin myöntää siviilikanteessa yksityishenkilölle, joka on kärsinyt vahinkoa toisen osapuolen lainvastaisesta menettelystä.
Damages yrittää mitata taloudellisesti vahingon laajuutta, jonka kantaja on kärsinyt vastaajan toiminnan vuoksi. Vahingonkorvaus eroaa kuluista, jotka ovat oikeudenkäynnin vireillepanosta aiheutuneita kuluja ja jotka tuomioistuin voi määrätä hävinneen osapuolen maksettavaksi. Vahingonkorvaus eroaa myös tuomiosta, joka on valamiehistön antama lopullinen päätös.
Vahingonkorvauksen tarkoituksena on palauttaa vahingon kärsinyt osapuoli siihen asemaan, jossa hän oli ennen vahinkoa. Tämän vuoksi vahingonkorvauksia pidetään yleensä pikemminkin korjaavina kuin ennaltaehkäisevinä tai rankaisevina. Rangaistusluonteinen vahingonkorvaus voidaan kuitenkin määrätä tietyntyyppisistä lainvastaisista teoista. Ennen kuin yksityishenkilö voi saada vahingonkorvausta, kärsityn vahingon on oltava sellainen, jonka laki tunnustaa oikeuttavan korvaukseen, ja yksityishenkilön on tosiasiallisesti täytynyt kärsiä.
Laki tunnustaa kolme pääluokkaa vahingonkorvauksia: Korvaavat vahingonkorvaukset, joiden tarkoituksena on palauttaa se, mitä kantaja on menettänyt vastaajan lainvastaisen toiminnan seurauksena; nimelliset vahingonkorvaukset, jotka koostuvat pienestä summasta, joka myönnetään kantajalle, joka ei ole kärsinyt merkittävää menetystä tai vahinkoa, mutta joka on kuitenkin kokenut oikeuksien loukkauksen; ja rangaistusluonteiset vahingonkorvaukset, joita ei myönnetä kantajan kärsimän vahingon korvaamiseksi vaan vastaajan rankaisemiseksi erityisen törkeästä, lainvastaisesta toiminnasta. Erityistilanteissa voidaan määrätä kaksi muuta vahingonkorvauksen muotoa: kolminkertainen vahingonkorvaus ja likvidoitu vahingonkorvaus.
Korvausluonteinen vahingonkorvaus
Korvausluonteisen vahingonkorvauksen osalta vastaaja on korvausvelvollinen kantajalle kaikista vastaajan lainvastaisen teon luonnollisista ja välittömistä seurauksista. Vastaajan teon tai laiminlyönnin etäiset seuraukset eivät voi olla perusteena korvaavan vahingonkorvauksen myöntämiselle.
Seuraamuksellinen vahingonkorvaus, joka on yksi korvaavan vahingonkorvauksen laji, voidaan määrätä silloin, kun kantajan kärsimä vahinko ei johdu suoraan tai välittömästi vastaajan lainvastaisesta menettelystä, vaan se on sen sijaan seurausta vastaajan toiminnasta. Jos esimerkiksi vastaaja kantoi tikkaita ja törmäsi huolimattomasti kantajaan, joka oli ammattimalli, ja loukkasi kantajan kasvot, kantaja voi saada korvausta vammasta aiheutuneesta tulonmenetyksestä. Nämä välilliset vahingonkorvaukset perustuvat kantajan uralle aiheutuneeseen vahinkoon. Ne eivät perustu itse vammaan, joka oli vastaajan menettelyn suora seuraus.
Korvaavan vahingonkorvauksen mittaamisen on oltava todellista ja konkreettista, vaikkakin summaa voi olla vaikea määrittää varmuudella, erityisesti tapauksissa, joissa on kyse kivun ja säryn tai henkisen kärsimyksen kaltaisista vaatimuksista. Myönnettävän vahingonkorvauksen määrää arvioidessaan tosiseikkoja käsittelevän tuomioistuimen (valamiehistön tai, jos valamiehistöä ei ole, tuomarin) on käytettävä hyvää harkintakykyä ja tervettä järkeä, joka perustuu yleiseen kokemukseen ja tietämykseen taloudellisista ja yhteiskunnallisista asioista. Näiden laajojen suuntaviivojen puitteissa valamiehistöllä tai tuomarilla on laaja harkintavalta määrätä vahingonkorvaus minkä suuruisena tahansa sopivaksi katsomansa korvauksen määrä, kunhan summa perustuu tapaukseen liittyviin todisteisiin.
Kanteen kantaja voi vaatia vahingonkorvausta useista erilaisista vammoista, joita hän on kärsinyt toisen henkilön vääränlaisen menettelyn seurauksena. Kantaja voi saada korvausta fyysisestä vammasta, jos se johtuu suoraan vastaajan aiheuttamasta vahingosta. Vahingonkorvausta määrittäessään valamiehistö ottaa huomioon sairauden tai vamman nykyiset sekä pitkän aikavälin vaikutukset kantajan fyysiseen hyvinvointiin, ja kantajan on osoitettava vammautuminen kohtuullisen varmasti. Korvaava vahingonkorvaus voidaan myöntää henkisestä haitasta, kuten muistin menetyksestä tai älyllisen toimintakyvyn heikkenemisestä, joka on aiheutunut vastaajan lainvastaisesta menettelystä.
Kantaja voi saada korvausta sekä nykyisestä että tulevasta fyysisestä kivusta ja kärsimyksestä. Korvaus tulevasta kivusta sallitaan silloin, kun on kohtuullisen todennäköistä, että kantaja kokee sitä; kantaja ei saa saada korvausta tulevasta kivusta ja kärsimyksestä, joka on spekulatiivista. Valamiehistöllä on laaja harkintavalta myöntää korvauksia kivusta ja särystä, ja sen tuomio kumotaan vain, jos käy ilmi, että valamiehistö on käyttänyt väärin harkintavaltaansa päätöstä tehdessään.
Henkinen kipu ja kärsimys voidaan ottaa huomioon korvauksia arvioitaessa. Henkistä kipua ja kärsimystä ovat muun muassa pelko, hermostuneisuus, suru, henkinen trauma, ahdistus, nöyryytys ja nöyryytys. Aikaisemmin kantaja ei ole voinut saada korvausta henkisestä kivusta ja särystä ilman siihen liittyvää fyysistä vammaa. Nykyään useimmat lainkäyttöalueet ovat muuttaneet tätä sääntöä siten, että henkisestä kärsimyksestä voidaan vaatia korvausta vain silloin, kun kärsimyksen aiheuttanut teko on ollut tahallinen tai tahallinen tai se on tehty äärimmäisen varomattomasti tai piittaamattomasti. Tavallisesti henkinen kärsimys, joka johtuu myötätunnosta toisen loukkaantumisen vuoksi, ei oikeuta vahingonkorvauksen myöntämiseen, vaikka joillakin lainkäyttöalueilla korvaus voidaankin myöntää, jos loukkaantuminen on aiheutunut vastaajan tahallisesta tai ilkivaltaisesta toiminnasta. Jos esimerkiksi henkilö vahingoittaa lasta väärin ja tahallisesti lapsen äidin läsnä ollessa ja äiti kärsii sen seurauksena psyykkisestä traumasta, vastaaja voi olla vastuussa äidin henkisestä kärsimyksestä. Joillakin lainkäyttöalueilla sivullinen voi saada vahingonkorvausta henkisestä kärsimyksestä, joka aiheutuu siitä, että hän seuraa tapahtumaa, jossa toinen henkilö aiheuttaa huolimattomasti mutta ei tahallisesti vahinkoa perheenjäsenelle.
Vahingon kärsinyt voi saada korvausta myös taloudellisista vahingonkorvauksista. Asianomistaja voi saada korvausta vammasta aiheutuneesta ansionmenetyksestä. Ansionmenetyksen mittarina käytetään sitä rahamäärää, jonka kantaja olisi kohtuudella voinut ansaita työskentelemällä ammatissaan sinä aikana, jona hän oli vamman vuoksi työkyvytön. Jos kyseessä on pysyvä työkyvyttömyys, tämä määrä voidaan määrittää laskemalla vahingoittuneen tosiasiallisesti menettämät ansiot ja kertomalla tämä luku eläkeikään asti – mukautuksin. Jos tosiasiallisesti menetettyjen ansioiden määrää ei voida määrittää varmuudella, kuten provisiopalkkaisen myyjän tapauksessa, otetaan huomioon kantajan keskimääräiset ansiot tai hänen yleiset ominaisuutensa ja pätevyytensä siinä ammatissa, jossa hän on työskennellyt. Aiempia ansioita koskevia todisteita voidaan käyttää myös tulevien ansioiden menetyksen määrittämiseen. Yleissääntönä on, että menetettyjä ansioita, jotka ovat spekulatiivisia, ei voida korvata, vaikka jokainen tapaus on tutkittava erikseen sen määrittämiseksi, voidaanko vahingonkorvaus määrittää kohtuullisella varmuudella. Esimerkiksi kantaja, joka osti ravintolan juuri ennen vamman syntymistä, ei voisi saada vahingonkorvausta voitoista, joita hän olisi voinut saada ravintolaa pyörittäessään, koska tällaiset voitot olisivat spekulatiivisia. Kantajalla, joka ei vammansa vuoksi voi ottaa vastaan ylennystä toiseen työpaikkaan, olisi paremmat mahdollisuudet saada vahingonkorvausta ansionmenetyksestä, koska menetetty määrä voitaisiin määrittää varmemmin.
Toisen henkilön lainvastaisesta menettelystä vahinkoa kärsineellä henkilöllä voi olla mahdollisuus saada vahingonkorvausta myös ansiokyvyn heikkenemisestä, kunhan tämä heikkeneminen on pysyvästä tai pitkäkestoisesta työkyvyttömyyttä aiheuttavasta vammasta johtuva välitön ja ennakoitavissa oleva seuraus. Vahingonkorvauksen määrä määritetään laskemalla erotus sen rahamäärän, jonka vahingoittunut oli kykenevä ansaitsemaan ennen vahinkoa, ja sen rahamäärän välillä, jonka hän kykenee ansaitsemaan vahingon jälkeen, kun otetaan huomioon hänen odotettavissa oleva elinaikansa.
Voitonmenetys on toinen vahingonkorvauksen osatekijä, jonka perusteella yksityishenkilö voi saada vahingonkorvausta, jos tällainen menetys voidaan riittävällä varmuudella osoittaa ja jos se on välitön ja todennäköinen seuraus vahingonkorvauksen vastapuolen virheellisestä menettelystä. Odotetut voitot, jotka ovat epävarmoja tai riippuvat vaihtelevista olosuhteista, eivät olisi korvattavissa, eikä niitä myöskään myönnetä, jos ei ole olemassa näyttöä, jonka perusteella ne voitaisiin kohtuudella määrittää.
Kanteen nostava henkilö voi saada korvausta kaikista kohtuullisista ja välttämättömistä kuluista, jotka ovat aiheutuneet vahingosta, joka on aiheutunut vastaajan lainvastaisista teoista. Esimerkiksi sopimuskanteessa osapuoli, jolle on aiheutunut vahinkoa toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta, voi periä vahingonkorvausta, johon sisältyvät kohtuulliset kulut, jotka johtuvat luottamuksesta sopimukseen, kuten toisen sopijapuolen perusteettomasti kieltäytyneen helposti pilaantuvan tavaran kuljetuskustannukset. Muissa kanteissa osana vahingonkorvausta myönnettäviä kuluja voivat olla esimerkiksi sairaanhoito-, terveydenhoito- ja reseptilääkekustannukset, tarvittaessa tulevasta sairaanhoidosta aiheutuvat kustannukset tai vahingoittuneen ajoneuvon kunnostamisesta ja toisen ajoneuvon vuokraamisesta korjaustöiden ajaksi aiheutuvat kustannukset.
Korko voidaan määrätä vahingon kärsineelle vahingonkorvaukseksi vahingon kärsineelle osapuolelle, joka on joutunut maksamaan häneltä aiheettomasti pidätettyjä rahoja, kuten silloin, kun yksityishenkilö laiminlyö velvoitteensa maksaa sopimukseen perustuva rahamäärä. Korko myönnetään tavallisesti maksun laiminlyönnin alkamispäivästä, joka määräytyy sopimuksessa maksulle asetetun määräajan, maksuvaatimuksen esittämispäivän tai sopimusrikkomusta koskevan kanteen vireillepanopäivän mukaan.
Nominaalinen vahingonkorvaus
Nominaalista vahingonkorvausta voi yleensä vaatia kantaja, joka menestyksekkäästi osoittaa kärsineensä vahingon, jonka vastaajan lainvastainen käyttäytyminen on aiheuttanut, mutta ei pysty osoittamaan, että hänelle olisi aiheutunut vahinkoa, joka olisi voitu korvata. Esimerkiksi vahingon kärsineelle kantajalle, joka osoittaa, että vastaajan toiminta on aiheuttanut vamman, mutta joka ei pysty toimittamaan lääkärintodistuksia, jotka osoittaisivat vamman laajuuden, voidaan myöntää vain nimellinen vahingonkorvaus. Myönnetty summa on yleensä pieni, symbolinen summa, kuten yksi dollari, vaikka joillakin lainkäyttöalueilla se voi vastata oikeudenkäyntikuluja.
Rangaistusluonteiset vahingonkorvaukset
Rangaistusluonteiset vahingonkorvaukset, jotka tunnetaan myös nimellä esimerkinomaiset vahingonkorvaukset, voidaan määrätä kantajalle vahingonkorvauksen lisäksi silloin, kun vastaajan käyttäytyminen on erityisen tahallista, harkitsematonta, pahantahtoista, kostonhimoista tai ahdistavaa. Rangaistusluonteisia vahingonkorvauksia ei tuomita korvauksena vaan väärintekijän rankaisemiseksi ja pelotteena muille, jotka saattaisivat syyllistyä vastaavaan käyttäytymiseen.
Rangaistusluonteisten vahingonkorvausten määrä on tosiseikkoja käsittelevän tuomioistuimen harkinnassa, jonka on otettava huomioon väärintekijän käyttäytymisen luonne, kantajan menetyksen tai vahingon laajuus ja se, missä määrin vastaajan käyttäytyminen on vastenmielistä yhteiskunnan oikeus- ja säädyllisyydentunnetta kohtaan. Rangaistusluonteisten vahingonkorvausten myöntämistä ei yleensä riitauteta sillä perusteella, että se on kohtuuton, ellei voida osoittaa, että valamiehistöön tai tuomariin on vaikuttanut ennakkoluuloisuus, ennakkoluuloisuus, intohimo, puolueellisuus tai korruptio.
Kahdennen vuosisadan loppupuolella rangaistusluonteisten vahingonkorvausten perustuslainmukaisuutta on tarkasteltu useissa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksissä. Vuonna 1989 tuomioistuin katsoi, että suuret rangaistusluonteiset vahingonkorvaukset eivät rikkoneet kahdeksannen lisäyksen kieltoa määrätä kohtuuttomia sakkoja (Browning-Ferris Industries of Vermont v. Kelco Disposal, 492 U.S. 257, 109 S. Ct. 2909, 106 L. Ed. 2d 219). Myöhemmin asiassa Pacific Mutual Life Insurance Co. v. Haslip, 499 U.S. 1, 111 S. Ct. 1032, 113 L. Ed. 2d 1 (1991), tuomioistuin katsoi, että valamiehistön rajoittamaton harkintavalta rangaistusluonteisten vahingonkorvausten myöntämisessä ei ole ”niin luonnostaan epäoikeudenmukaista”, että se olisi perustuslain vastaista Yhdysvaltain perustuslain neljänteentoista lisäyksen due process -lausekkeen nojalla. Ja asiassa TXO Production Corp. v. Alliance Resources Corp., 509 U.S. 443, 113 S. Ct. 2711, 125 L. Ed. 2d 366 (1993), tuomioistuin päätti, että rangaistusluonteinen vahingonkorvaus, joka oli 526-kertainen korvaukseen verrattuna, ei rikkonut asianmukaista oikeudenkäyntiä. Sekä Haslip että TXO Production tuottivat pettymyksen tarkkailijoille, jotka toivoivat, että tuomioistuin asettaisi rajoja suurille ja yhä yleisemmiksi käyville rangaistusluonteisille vahingonkorvauksille. Vuonna 1994 antamassaan päätöksessä tuomioistuin kuitenkin kumosi Oregonin perustuslain muutoksen, joka kielsi rangaistusluonteisten vahingonkorvauspäätösten tuomioistuinvalvonnan sillä perusteella, että se loukkasi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä (Honda Motor Co. v. Oberg, 512 U.S. 415, 114 S. Ct. 2331, 129 L. Ed. 2d 336).
Valamiehistöä vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä tuomioistuin voi tarkastaa tuomion uudelleentarkasteluna, vaikka tuomitun vahingonkorvauksen suuruus onkin valamiehistön päätettävissä oleva asia. Jos tuomioistuin toteaa, että tuomio on kohtuuton ottaen huomioon tapauksen erityiset olosuhteet, se voi määrätä Remittiturin, joka on prosessuaalinen menettely, jossa valamiehistön tuomiota alennetaan. Vastakkainen menettely, Additur, tapahtuu, kun tuomioistuin katsoo, että valamiehistön tuomitsema vahingonkorvaus on riittämätön, ja määrää vastaajan maksamaan suuremman summan. Sekä remittituria että addituria käytetään käräjätuomarin harkinnan mukaan, ja niiden tarkoituksena on korjata valamiehistön räikeän epätarkka vahingonkorvausratkaisu ilman uutta oikeudenkäyntiä tai muutoksenhakua.
Kolminkertaiset vahingonkorvaukset
Jossain tilanteissa, jos laissa niin säädetään, vahingonkorvaus voidaan määrätä kolminkertaiseksi. Tällaisissa tilanteissa laki valtuuttaa tuomarin kertomaan valamiehistön tuomitseman rahallisen vahingonkorvauksen määrän kolmella ja määräämään, että kantaja saa kolminkertaisen määrän. Esimerkiksi vuoden 1914 Clayton Act (15 U.S.C.A. §§ 12 et seq.) määrää, että liittovaltion antitrustilakien rikkomisesta tuomitaan kolminkertainen vahingonkorvaus.
Liquidated Damages
Liquidated Damages on sopimusosapuolten sopima korvaus, jonka sopimuksen rikkonut osapuoli maksaa sopimusta rikkomatta jättäneelle osapuolelle. Likvidoitua vahingonkorvausta voidaan käyttää silloin, kun sopimusrikkomuksen aiheuttamaa todellista vahinkoa tai menetystä olisi vaikea todistaa. Sovitellun vahingonkorvauksen määrän on oltava kohtuullinen arvio todellisista vahingoista, joita sopimusrikkomus aiheuttaisi. Sopimusehto, jossa määrätään kohtuuttoman suuresta tai suhteettoman suuresta sovitellusta vahingonkorvauksesta, voi olla mitätön, koska se on rangaistus laiminlyönnistä. Jos lisäksi käy ilmi, että osapuolet eivät ole yrittäneet laskea niiden todellisten vahinkojen määrää, joita sopimusrikkomuksesta voisi aiheutua, sopimussakkomääräystä ei katsota täytäntöönpanokelpoiseksi. Määrittäessään, onko tietty sopimusmääräys sopimussakkoa tai täytäntöönpanokelvotonta seuraamusta, tuomioistuin tarkastelee osapuolten aikomusta, vaikka sopimuksessa käytettäisiin ja määriteltäisiinkin nimenomaisesti termit sopimussakko ja seuraamusmaksu.
Vahingonkorvausta koskeva muutoksenhaku
Vahingonkorvauksen määräämistä oikeudenkäyntiä käsittelevän tuomioistuimen päätöstä tarkastellessaan muutoksenhakutuomioistuin tutkii yleensä kaikki oikeudenkäynnissä esitetyt todisteet sen selvittämiseksi, tukevatko todisteet päätöksen. Kun muutoksenhakutuomioistuin tarkastelee vahingonkorvauksia, se määrittää alemman oikeusasteen tuomioistuimen pöytäkirjojen perusteella, onko käräjätuomari käyttänyt väärin harkintavaltaansa antaessaan valamiehistön vahingonkorvauspäätöksen pysyä voimassa tai tehdessään oman vahingonkorvauspäätöksensä, jota kutsutaan ”bench awardiksi”. Tuomarin tekemää korvauspäätöstä tarkastellaan yleensä tarkemmin kuin valamiehistön tekemää korvauspäätöstä.
Hovioikeus voi todeta, että vahingonkorvaus on liian suuri tai riittämätön. Jos muutoksenhakutuomioistuin toteaa, että vahingonkorvaus on kohtuuton tai riittämätön, ja voi määrittää asianmukaisen määrän kohtuullisen varmasti, tuomioistuin voi mukauttaa tuomiota siten, että se vastaa näyttöä. Yksi yleinen tapa muuttaa tuomiota on remittitur, jossa tuomari määrää kantajan joko hyväksymään alhaisemman tuomion tai joutumaan uuteen oikeudenkäyntiin. Toisaalta, jos muutoksenhakutuomioistuin ei pysty todisteiden perusteella määrittelemään oikeaa palkkiomäärää, tuomioistuin voi määrätä uuden oikeudenkäynnin. Hovioikeus tarkastelee myös oikeudenkäyntioikeuden päätöstä siitä, hyväksytäänkö vai suljetaanko pois vahingonkorvauksen myöntämistä tukeva todistusaineisto, kuten päätöstä siitä, hyväksytäänkö vai suljetaanko pois tieteellistä näyttöä koskeva todistusaineisto. Muutoksenhakutuomioistuimet tarkastelevat tyypillisesti oikeudenkäyntituomioistuimen päätöstä todisteiden hyväksymisen tai poissulkemisen osalta harkintavallan väärinkäyttöä koskevan standardin mukaisesti.
Tuomioistuimet tarkastelevat rangaistusluonteisten vahingonkorvausten myöntämistä eri tavalla kuin muuntyyppisiä vahingonkorvauksia. Useat liittovaltion muutoksenhakutuomioistuimet käyvät jatkuvaa kamppailua siitä, mitä tarkastelustandardia rangaistusluonteisiin vahingonkorvauksiin olisi sovellettava muutoksenhakutuomioistuintasolla. Asiassa Cooper Industries, Inc. vastaan Leatherman Tool Group, Inc., 532 U.S. 424, 121 S. Ct. 1678, 149 L. Ed. 2d 674 (2001), Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että muutoksenhakutuomioistuinten on tarkasteltava asiaa de novo eikä sovellettava harkintavallan väärinkäyttöä koskevia vaatimuksia. Tämä päätös tarkoittaa, että liittovaltion muutoksenhakutuomioistuimilla on suuri vapaus tarkistaa ja alentaa rangaistusluonteisia vahingonkorvauksia Yhdysvaltain korkeimman oikeuden aiempien standardien perusteella. Päätös on jälleen yksi esimerkki siitä, että tuomioistuin ilmaisee halunsa valvoa liiallisten rangaistusluonteisten vahingonkorvausten myöntämistä.
Cooper Industries, Inc. koski tavaramerkin loukkaamista koskevaa kannetta, jossa Cooper Industriesia syytettiin Leatherman Tool Groupin valmistaman veitsen valokuvien käyttämisestä. Valamiehistö tuomitsi Leathermanille 50 000 dollaria yleisiä vahingonkorvauksia ja 4,5 miljoonaa dollaria rangaistusluonteisia vahingonkorvauksia. Yhdysvaltain yhdeksännen piirin muutoksenhakutuomioistuin vahvisti tuomion ja perusti analyysinsä harkintavallan väärinkäyttöön. Tämä standardi on hyvin kunnioittava oikeudenkäyntituomioistuimen toimiin nähden, ja muutoksenhakutuomioistuimet voivat kumota päätöksen vain, jos oikeudenkäyntituomari on selvästi käyttänyt väärin toimivaltaansa. Vertailun vuoksi de novo -tarkastelu antaa muutoksenhakutuomioistuimelle valtuudet tarkastella kaikkia rangaistusluonteisia vahingonkorvauksia koskevia todisteita ottamatta huomioon käräjäoikeuden päätöstä.
Yhdysvaltion korkein oikeus suostui käsittelemään Cooperin valituksen ratkaistakseen liittovaltion piirien välisen erimielisyyden rangaistusluonteisten vahingonkorvausten asianmukaisesta tarkastelustandardista. Tuomioistuin päätti 8-1-päätöksessä, että liittovaltion tuomioistuinten olisi sovellettava de novo -tarkastelua. Enemmistön puolesta kirjoittanut tuomari John Paul Stevens totesi, että rangaistusluonteisten vahingonkorvausten luonne edellyttää, että muutoksenhakutuomioistuimet suorittavat uuden tutkimuksen. Hän totesi, että rangaistusluonteiset vahingonkorvaukset ovat samankaltaisia kuin rikosoikeudelliset sakot, ja viittasi useisiin rikosoikeudellisiin tapauksiin, joissa käsiteltiin rangaistusten oikeasuhteisuutta ja joissa turvauduttiin de novo -tarkasteluun. Lisäksi Stevens hylkäsi ajatuksen siitä, että kun valamiehistö myöntää rangaistusluonteisia vahingonkorvauksia, se tekee tosiseikkoja koskevan toteamuksen, jota muutoksenhakutuomioistuin ei voi kyseenalaistaa, ellei se ole selvästi virheellinen.
Lisälukemista
Gibeaut, John. 2003. ”Pruning Punitives: High Court Stresses Guidelines for Deciding Damages”. ABA Journal 89 (June).
Kagehiro, Dorothy K., and Robert D. Minick. 2002. ”How Juries Determine Damages Awards”. For the Defense 44 (July).
Reis, John W. 2002. ”Vahingonkorvausten mittaaminen omaisuusvahinkotapauksissa”. Florida Bar Journal 76 (lokakuu).Shaw, Robert Ward. 2003. ”Punitive Damages in Medical Malpractice: an Economic Evaluation”. North Carolina Law Review 81 (Syyskuu).