Virginian oudot tapahtumat ovat tuoneet blackfacen takaisin uutisiin. Reaktiot Virginian kuvernöörin Ralph Northamin lääketieteellisen koulun vuosikirjan sivulla vuonna 1984 olleen valokuvan esiin kaivamiseen todistavat käytännön erikoisesta asemasta amerikkalaisessa kulttuurissa ja sen herättämästä erityisestä paheksunnasta: Paljon useammat kommentoijat tuomitsivat valokuvan mustanaamaisen hahmon kuin edes mainitsivat hänen vieressään olevan Ku Klux Klanin valkoiseen kaapuun ja huppuun pukeutuneen hahmon.
Kiista muuttui entistä surrealistisemmaksi, kun kuvernööri kiisti olleensa kyseisissä valokuvissa, mutta myönsi pukeutuneensa mustanaamioihin imitoidakseen Michael Jacksonia tanssikilpailussa – ja muutamaa päivää myöhemmin Virginiassa valtakunnansyyttäjäksi nimetty Mark R. Northam ilmoitti, että hänellä oli mustanaamio. Herring tunnusti, että hänkin oli 19-vuotiaana Virginian yliopiston opiskelijana pukeutunut mustanaamioon imitoidakseen räppäri Kurtis Blow’ta.
”Se on sairaus”, Spike Lee kertoo Washington Postin artikkelissa blackfacen historiasta ja jatkuvuudesta Amerikassa. Lee mainitsee vuonna 2000 ilmestyneeseen elokuvaansa Bamboozled kootun montaasin, jossa esiintyi joukko rakastettuja viihdetaiteilijoita mustanaamioituneina: ”Judy Garland mustanaamaisena, Mickey Rooney, Bugs Bunny…”
Ei liene sattumaa, että lähes kaikkiin näihin äskettäin tunnustettuihin tapauksiin liittyi viihdetaiteilijoiden matkiminen.
Tietoisesti tai tiedostamattaan he kytkeytyivät vanhaan perinteeseen, jonka mukaan blackface oli yksi tärkeimmistä piirteistä siinä, mikä oli monien vuosikymmenten ajan suosituin näyttämöviihteen muoto Amerikassa: minstrel-show.
Vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan ”Black Broadway”, joka on historiaa afroamerikkalaisista näyttämötaiteilijoista, Stewart F. Lane kirjoittaa minstrel-show’n mutkikkaasta historiasta: ”Afroamerikkalaisten raakalaismainen parodia veti kummasti puoleensa sekä valkoisia että mustia katsojia ja tarjosi jopa työtä monille mustille esiintyjille aikana, jolloin laillinen teatteri oli heiltä suljettu.”
On kiistatonta, että minstrel-show’n juuret olivat virulentissa rasismissa. Ensimmäinen suuri minstrel-tähti, 1820-luvulla Thomas Darmouth Rice, käytti poltettua korkkia ja pukeutui riekaleisiin vaatteisiin luodakseen ruman karikatyyrin mustasta miehestä, jonka hän nimesi Jim Crowksi – nimestä tuli lopulta synonyymi institutionaaliselle erottelulle. T.D. ”Big Daddy” Rice debytoi New Yorkin näyttämöllä vuonna 1828 ja kiersi kansainvälisesti. Abolitionistijohtaja Frederick Douglass tuomitsi minstrel-esiintyjät ”valkoisen yhteiskunnan likaisena roskaväestönä, joka on varastanut meiltä ihonvärin, jonka luonto on heiltä kieltänyt, ansaitakseen rahaa ja miellyttääkseen valkoisten kansalaistovereidensa turmeltunutta makua.”
Musiikkiesityksiä, tanssia, laulua, koomisia sketsejä ja varietee-ohjelmia yhdistelevien show’iden suosio ei kuitenkaan johtunut pelkästään kiihkoilusta. ”Osa tästä syntyi aidosta ihastuksesta mustien ihmisten musiikkiin, lauluihin, tansseihin ja esiintymistapoihin”, teatteri- ja kulttuurikriitikko Margo Jefferson on sanonut. (Katso hänen kommenttinsa seuraavassa CBS Sunday Morningin lokakuussa julkaistussa mustanaamioita käsittelevässä jaksossa, joka koottiin sen jälkeen, kun Megyn Kelley sai potkut, koska hän puolusti mustanaamioita Halloweenin aikaan.)
Jo 1840-luvulla minstrel-show’t tekivät tähtiä sellaisista afroamerikkalaisista viihdyttäjistä kuin Thomas Dilward ja William Henry Lane, lempinimeltään Mestari Juba, joka kiersi muutoin täysin valkoisten etiopialaisten minstrelien kanssa, joita mainostettiin ”maailman parhaaksi tanssijaksi”. Lanea pidetään steppitanssin isänä.
Niin, mustien minstrel-show’n esiintyjien oli itse käytettävä mustanaamioita. Pitivätkö he tätä halventavana? Johtolanka on, että useat suurimmista tähdistä muuttivat Englantiin.
Vuoteen 1850 mennessä pelkästään New Yorkissa oli kymmenen teatteria, jotka esittivät pelkkiä minstrel-esityksiä. Yksi menestyneimmistä minstrel-näytelmistä kutsui itseään Virginia Minstrelsiksi, mutta se perustettiin itse asiassa New Yorkissa, ja se debytoi biljardisalissa Boweryllä.
Bert Williamsista (1874-1922), joka käytti mustaa naamaa ja minstrel-esityksistä poimittuja rutiineja, tuli merkittävä esiintyjä vaudeville-piirissä, yksi ensimmäisistä afroamerikkalaisista levy-artisteista ja suuri tähti Broadwaylla, 18 esityksen veteraani Suurella Valkoisella tiellä; hän oli jopa ensimmäinen tunnettu afroamerikkalainen elokuvanäyttelijä. Hänen laulujaan on esitetty Broadwayn musikaalirevyyseissä vielä 1980-luvulla. Myös blueslaulajat Ma Rainey ja Bessie Smith olivat molemmat minstrel-esiintyjiä uransa alkuvaiheessa.
Kaikesta vääränlaisten ja heikentävien stereotypioiden ylläpitämisestä huolimatta minstrel-show antoi konkreettisen panoksen amerikkalaiseen kansantaiteeseen. Minstrel-show suosittu näyttämöviihteenä katosi käytännössä sata vuotta sitten. Hollywoodissa se kuitenkin jatkoi elämäänsä vielä 1950-luvulla nostalgisina kunnianosoituksina, ja se on edelleen osa kulttuurista DNA:tamme.
Valkoinen säveltäjä Stephen Foster kirjoitti minstrel-show’ta varten joitakin edelleen suosittuja kappaleitaan, kuten ”Camptown Races” ja ”Oh, Susanna”, ja musta säveltäjä James Bland kirjoitti satoja kappaleita, muun muassa ”Carry Me Back to Old Virginny”, joka oli yli puolen vuosisadan ajan Virginiassa – kyllä, Virginiassa – osavaltiokohtainen laulu.
Kuten sanoin, mutkikasta historiaa.
Historiaa.