Politiikasta ja hallinnosta
”Reaganin revisionismi”, 11. kesäkuuta 2004
1900-luvun toiseksi suurin presidentti kuolee (Theodore Roosevelt on kolmanneksi lähempänä), ja vapaamielinen hallintojärjestelmä, joka on vuorotellen pilkannut ja demonisoinut Ronald Reagania koko presidenttikautensa ajan, on nyt ahdingossa. Miten muistaa miestä, jota he parjasivat kahdeksan vuoden ajan mutta joka nauttii sekä Amerikan kansan ylivoimaista kiintymystä että historian ratkaisevaa oikeutta?
He löysivät keinon tehdä se. He puhuvat loputtomasti miehen hymystä, hänen aurinkoisesta persoonallisuudestaan, hänen hyvistä tavoistaan. Ennen kaikkea hänen optimismiaan.
”Optimismi” on täydellinen tapa vähätellä kaikkea, mitä Reagan oli tai teki. Pangloss oli optimisti. Harold Stassen oli optimisti. Ralph Kramden oli optimisti. Optimismi on mukavaa, mutta se ei johda mihinkään, jos ei ole myös ideologista näkemystä, politiikkaa ja reseptejä sen toteuttamiseksi, ja lopulta poliittista rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaisesti.
Optimismin? Jokainen toinen ihminen bussissa nro 6 on optimisti. Reaganille oli ominaista se, mitä hän teki ja sanoi. Reagan oli optimistinen Amerikan suhteen Vietnamin jälkeisen ajan kyynisyyden ja yleisen vetäytymisen keskellä, koska hän uskoi epämuodikkaasti, että Amerikka oli sekä suuri että hyvä – ja että sitä oli tarpeettomasti heikennetty rajoittavalla talouspolitiikalla ja arkailevalla ulkopolitiikalla. Jos politiikkaa muutettaisiin, Amerikka palautuisi sekä kotimaassa että ulkomailla.
Hän oli oikeassa.
Lue koko kolumni
”Armahdus on tyranneille”, 8.1.1987
Demokratioissa armahdusta tulisi käyttää mahdollisimman säästeliäästi. Se on loppujen lopuksi epäonnistumisen myöntämistä. Sitä ei pitäisi käyttää armahduksen jakamiseen vaan sellaisten ilmeisten oikeusvirheiden korjaamiseen, joita ei voida muuten korjata (esim. Leo Frankin tapaus Georgiassa vuonna 1913). Sitä voitaisiin jopa käyttää, kuten Nixonin armahdusta, kansallisen trauman mielivaltaiseen lopettamiseen. Mutta vain näissä harvinaisissa tapauksissa sen pitäisi syrjäyttää tavanomaisen oikeuden toiminta. Vapailla mailla on siihen toinenkin mekanismi. Sitä kutsutaan laiksi.
Armahdus on tyranneille. He tykkäävät julistaa armahduksia juhlapäivinä, kuten diktaattorin tai Kristuksen tai vallankumouksen syntymäpäivänä (vaihdettavissa olevat käsitteet monissa näistä maista). Diktaattoreita pitäisi rohkaista jatkamaan sitä. Ja meitä pitäisi rohkaista muistamaan, että armahdusten runsas jakaminen ei ole merkki poliittisesta vapaamielisyydestä. Se on sen sijaan yksi tyrannian arvokkaista tunnusmerkeistä. Kuin vaalien voittaminen täydellisellä pistemäärällä.
Lue koko kolumni
”Aivokuollut puolue”, 2.11.1990
Vaikka virheitä syytetään ja sormilla osoitellaan, republikaanien vuoden 1990 romahdus on liian suuri selitettäväksi pelkästään George Bushin taktisilla virheillä suuressa budjettikriisissä. Republikaanien huonovointisuus ulottuu paljon syvemmälle. Puolueelta ovat ideat loppuneet.
Puolueella ei tosin ollut alunperinkään paljon ideoita. Tarkalleen ottaen kaksi. (Tosin se oli kaksi enemmän kuin demokraateilla oli 1980-luvulla.) Yksi oli rauha voimalla. Toinen oli kasvu matalien verojen kautta. Reagan ja Bush ratsastivat näillä yksinkertaisilla ja houkuttelevilla toimintaperiaatteilla kolmeen murskaavaan vaalivoittoon.
Tänään republikaanien ongelmana on, että molemmat ideat ovat kuolleet. Rauha voimalla on nyt poliittisesti vanhentunut. Ja kivuton vauraus matalien verojen kautta on osoittautunut vääräksi.
Lue koko kolumni
”Sotaan, ei oikeuteen”, 12.9.2001
Rikolliset tuodaan oikeuden eteen, taistelijoiden päälle sataa tuhoa. Tämä on perustavanlaatuinen ero, jota ei voida enää välttää. Syyskuun 11. päivän 2001 pommi-iskujen on oltava käännekohta. Meille julistettiin jo kauan sitten sota. Ennen kuin julistamme sodan vastavuoroisesti, meillä on vielä tuhansia viattomia uhreja.
Meidän ei enää tarvitse etsiä nimeä kylmän sodan jälkeiselle ajalle. Se tunnetaan vastedes nimellä terrorismin aikakausi. Järjestäytynyt terrorismi on osoittanut, mihin se pystyy: toteuttamaan Yhdysvaltain historian suurimman yksittäisen verilöylyn, pysäyttämään maailman suurimman vallan ja lähettämään sen johtajat maanalaisiin suojiin. Kaikki tämä turvautumatta edes kemiallisiin, biologisiin tai ydintuhoaseisiin.
Tämä on pelottava vihollinen. Sen hylkääminen joukoksi pelkureita, jotka syyllistyvät järjettömiin väkivallantekoihin, on omahyväistä hölynpölyä. Ihmiset, jotka ovat valmiita tappamaan tuhansia viattomia samalla kun he tappavat itsensä, eivät ole pelkureita. He ovat tappavia, ilkeitä sotureita ja heitä on kohdeltava sellaisina. Heidän väkivallantekonsa eivät myöskään ole järjettömiä. Niillä on hyvin konkreettinen päämäärä: kostaa väitetyt historialliset vääryydet ja saada suuri amerikkalainen saatana polvilleen.
Vihollinen ei ole myöskään kasvoton tai salaperäinen. . . . Sen nimi on radikaali islam. Ei islam, jota miljoonat uskovaiset ympäri maailmaa harjoittavat rauhanomaisesti. Vaan erityinen poliittinen marginaaliliike, joka on omistautunut pakottamaan fanaattisen ideologiansa omiin yhteiskuntiinsa ja tuhoamaan vihollistensa yhteiskunnan, joista suurin on Yhdysvallat.
Lue koko kolumni
”Puoluepolitiikan keskeinen aksiooma”, 26.7.2002
Ymmärtääksesi amerikkalaisen politiikan toimintaa sinun on ymmärrettävä tämä peruslaki: Konservatiivit pitävät liberaaleja tyhminä. Liberaalit pitävät konservatiiveja pahoina. . . Liberaalit uskovat, että ihmisluonto on pohjimmiltaan hyvä. Se, että tämä on ristiriidassa vaikkapa 4000 vuoden mittaisen ihmiskunnan historian kanssa, kertoo heille vain sen, kuinka kiireellinen tarve on heidän seuraavalle seitsenkohtaiselle ohjelmalleen kaiken yhteiskunnalliseksi uudistamiseksi on. …
Konservatiivien asenne liberaaleja kohtaan on siis myötätuntoista ylenkatsetta. Liberaalit eivät ole aivan yhtä vastavuoroisesti hyväntahtoisia. Se on luonnollista. Heidän mielestään konservatiivit ovat ilkeitä. Miten konservatiivit voivat uskoa asioihin, joihin he uskovat – omavaraisuuteen, itsekuriin, kilpailuun, sotilaalliseen voimaan – olematta sieluttomia? Miten ymmärtää konservatiivien halua todella lakkauttaa hyvinvointipalvelut, jos tarkoituksena ei ole rangaista köyhiä? . …
”Vihainen valkoinen mies” oli siis legenda, mutta välttämätön sellainen. Oli käsittämätöntä, että konservatiivit voisivat saada valtaa mistään vähemmän alhaisesta tunteesta kuin vihasta, entisen ykköskoiran – valkoisen miehen – itsekkäästä raivosta, jonka oli pakko mukautua naisten, vähemmistöjen ja erinäisten nousukkaiden pyrkimyksiin.
Lue koko kolumni
”Harhainen Dean”, 5.12.2003
On kulunut 25 vuotta siitä, kun löysin erään psykiatrisen oireyhtymän (muistiinpanojen vuoksi: ”Secondary Mania,” Archives of General Psychiatry, marraskuu 1978), enkä ole sillä välin etsinyt uusia. Mutta nyt on aika pukeutua taas valkoiseen takkiin. Rutto on levinnyt maassa.
Bush Derangement Syndrome: akuutti vainoharhaisuuden puhkeaminen muuten normaaleilla ihmisillä reaktiona George W. Bushin politiikkaan, presidenttikauteen – tai jopa koko olemassaoloon.
Lue koko kolumni
”Peruuttakaa tämä ehdokas”, 7.10.2005
Kun vuonna 1962 Edward Moore Kennedy asettui ehdolle veljensä paikalle senaattiin, hänen vastustajansa sanoi tunnetusti, että jos Kennedyn nimi olisi ollut Edward Moore, hänen ehdokkuutensa olisi ollut vitsi. Jos Harriet Miers ei olisi Yhdysvaltain presidentin kätyri, hänen nimityksensä korkeimpaan oikeuteen olisi vitsi, koska kenellekään muulle ei olisi tullut mieleen nimittää häntä.
Meillä on ollut viime vuosikymmeninä aivan tarpeeksi dynastista politiikkaa. . . . Mutta perustuslaillisen tabula rasan nimittäminen Amerikan perustuslakituomioistuimeen on kuninkaallisen vallan käyttöä, joka on yhtä mielivaltaista kuin jos kuningas antaisi suosikkikenraalilleen erityisen muhkean herttuakunnan. …
On erityisen tyrmistyttävää, että konservatiivipuolue on syyllistynyt tähän tekoon. Puolen vuosisadan ajan liberaalit ovat turmelleet tuomioistuimia tekemällä niistä radikaalien yhteiskunnallisten muutosten välineen kysymyksissä – koulurukous, abortti, bussikuljetukset, kuolemanrangaistus – jotka oikeastaan kuuluvat vaaleilla valituille hallintoelimille. Konservatiivit ovat vastustaneet tätä lainsäätäjän roolin anastamista ja vaatineet tuomioistuimen puhtaasti tulkinnallisen roolin palauttamista. Sellaisen henkilön nimittäminen, jonka aikuiselämästä ei käy ilmi, että hän olisi edes osallistunut perustuslain tulkintaa koskeviin keskusteluihin, on loukkaus instituutiota ja tätä näkemystä instituutiosta kohtaan.
Lue koko kolumni
”Kaksiosainen tuomio”, 2.2.1999
Splitting the vote on impeachment . . mahdollistaisi sen, että oikea tuomio – vapauttava tuomio – voitaisiin antaa ilman, että sen merkitys tulkittaisiin väärin. Pelkästään syyttömäksi julistaminen kutsuisi tämän presidentin ottamaan esiin bongorummut ja sikarin ja pitämään toisen Valkoisen talon nurmikolla pidettävän kannustustilaisuuden julistautuakseen oikeaksi. Tosiseikkojen toteaminen tekisi kuitenkin selväksi, että Yhdysvaltain senaatti katsoi presidentin toimineen rikollisesti, joskaan ei tarpeeksi törkeästi ansaitakseen erottamisen majesteettisen korjaavan toimenpiteen.
Demokraatit eivät halua tällaista äänestystä, koska se vahvistaisi pöytäkirjaan – historiaa varten – Clintonin rikosten todellisuuden. …
Kansa ei halua presidentin erottamista. Mutta se uskoo, että hän vannoi väärää valaa ja esti oikeutta. Tällaisen tosiseikan toteamisen hylkääminen asettaisi demokraatit ristiriitaan paitsi logiikan myös yleisen mielipiteen kanssa. . . . Senaattori Hiram W. Johnsonista sanottiin, että ”hänen oli vaikea palvella Jumalaa ja William Randolph Hearstia samaan aikaan”. Demokraattien dilemma on, että heidän on vaikea palvella totuutta ja William Jefferson Clintonia yhtä aikaa.”
Lue koko kolumni
”Clawing for a legacy”, 1.2.2008
Reaganilla oli seurauksia. Clinton ei ollut.
Reagan muutti historiaa. Kotimaassaan hän muutti radikaalisti sekä hallituksen muotoa että käsitystä siitä. Ulkomailla hän muutti koko kansainvälisen järjestelmän rakenteen kaatamalla Neuvostoliiton imperiumin ja synnyttämällä ennennäkemättömän amerikkalaisen ylivallan yksinapaisen maailman.
Vertailemalla, Clinton oli historiallinen parenteesi. Hän voi lohduttaa itseään – huomattavan perustellusti – sillä, että hän yksinkertaisesti veti kronologisessa arpajaisissa lyhyemmän korren: hänen aikansa sattui vain olemaan 1990-luku, joka oli ilman hänen omaa syytään 1900-luvun merkityksettömin vuosikymmen. Hänen vuosikymmenensä sijoittui Neuvostoliiton 26. joulukuuta 1991 tapahtuneen romahduksen ja 11. syyskuuta 2001 tapahtuneen historian raivokkaan paluun väliin.
Clintonin vuosikymmen, tuo loma historiasta, oli toki rauhan ja vaurauden aikaa – mutta uneliasta kultakautta, joka ei asettanut suuria vaatimuksia johtajuudelle. Mikä loppujen lopuksi oli hänen suurin kriisinsä? Farssimainen seksuaalinen seikkailu.
Lue koko kolumni
Charles Krauthammer presidentti George W. Bushin kanssa vuonna 2008. (COURTESY OF THE KRAUTHAMMER FAMILY)
”Bushin perintö”, 26. huhtikuuta 2013
Clare Boothe Luce tykkäsi sanoa, että ”suuri mies on yksi lause”. Erityisesti presidentit. George W. Bushin yleisin ”yksi lause” on: ”Hän piti meidät turvassa.”
Ei aivan oikein. Kun Bushin perintöä arvioidaan uudelleen, kun hänen presidentin kirjastonsa avataan Dallasissa, on tärkeää huomata, että hän ei vain pitänyt meidät turvassa. Hän loi koko terrorisminvastaisen infrastruktuurin, joka pitää meidät edelleen turvassa. …
Bushin tavoin Harry Truman jätti virkakautensa laajalti halveksittuna, suurelta osin hänen jälkeensä jättämänsä tuloksettoman sodan vuoksi. Ajan myötä Koreaa alettiin kuitenkin pitää vain yhtenä taisteluna paljon laajemmassa kylmässä sodassa, jonka voittamisessa Trumanilla oli keskeinen rooli. Hän loi institutionaalisen ja poliittisen infrastruktuurin (CIA, Nato, Trumanin doktriini jne.), joka mahdollisti lopullisen voiton lähes puoli vuosisataa myöhemmin. Epäilen, että historia tulee näkemään Bushin samalla tavalla miehenä, joka kokeilun ja erehdyksen kautta mutta myös kaukokatseisesti ja periaatteellisesti loi rakenteet, jotka vievät meidät toisen pitkän hämärätaistelun läpi ja mahdollistavat voiton.
Lue koko kolumni
”Voiko Obama kirjoittaa omat lakinsa?” 15.8.2013
Pointtina ei ole se, mitä mieltä olet DREAM-lain ansioista. Tai pakollisista huumausainerangaistuksista. Tai 175 000 dollarin vuotuisten kongressiedustajien terveydenhoitomaksujen tukemisesta. . . . Kyse on siitä, voiko presidentti, jonka tehtävänä on uskollisesti panna täytäntöön kongressin säätämät lait, luoda, sivuuttaa, keskeyttää ja/tai muuttaa lakia mielensä mukaan. Presidentit voivat kiistatta kieltäytyä panemasta täytäntöön lakeja, joita he pitävät perustuslain vastaisina (mikä on perustana monille George W. Bushin niin sanotuille allekirjoituspuheenvuoroille). Mutta presidentit eivät saa tehdä niin pelkistä poliittisista syistä – mikä on syy kaikkiin edellä lueteltuihin Obaman rikkomuksiin.
Tällainen törkeä toimeenpanovallan anastaminen halveksii perustuslakia. Se pilkkaa vallanjakoa. Ja mikä olennaisinta, se tuo kohtalokkaan epävakauden itse lakiin. Jos laki ei ole sitä, mikä on selvästi kirjoitettu, vaan sitä, mitä presidentti ja hänen agenttinsa päättävät, mitä laista on jäljellä?
Lue koko kolumni
”Hillaryismi”, 24.6.2016
Miten vähän Clintonilla on tarjota? Viimeaikaisissa puheissaan, Donald Trumpia vastaan suunnattujen hyökkäysten kappale toisensa jälkeen, hän luettelee tavanomaisia ”investointeja” puhtaaseen energiaan ja pienyrityksiin, koulujen rakentamiseen ja sähköverkkoon sekä tietysti lisää infrastruktuuria. . . . Hän ei lupaa mitään perustavanlaatuista muutosta, ei helpotusta uuteen normaaliin hitaaseen kasvuun, alhaiseen tuottavuuteen ja talouden pysähtyneisyyteen. Sen sijaan hän tarjoaa hallitusta korjaajaksi, aukkojen täyttäjäksi. Hillarylla pyritään lieventämään niiden seurauksia, joita se ei voi muuttaa, tukien, kädenojennusten ja pienimuotoisten aloitteiden tilkkutäkillä. …
Hillaryismi ilmentää modernin liberalismin olemusta. Kun hyvinvointivaltion rajat on saavutettu, ja siitä on tullut yhä skleroottisempi, byrokraattisempi ja toimimattomampi, modernin liberalismin tehtävänä on paikata haurastuvaa turvaverkkoa yhä uusilla ohjelmilla ja etuuksilla.
Lue koko kolumni