Art Of The New Deal: How Artists Helped Redefine America During The Depression

Suuri lama haastoi amerikkalaisia paitsi hirvittävän korkealla työttömyydellä myös ideologisilla erimielisyyksillä, jotka eivät ole täysin samanlaisia kuin nykyään. Nykyään kyselytutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että maa on syvästi jakautunut tärkeissä kysymyksissä. Rasismi, islamofobia ja antisemitismi ovat kasvussa. Tuolloin työväenliike oli voimakkaassa kasvussa, samoin Ku Klux Klanin jäsenyys. Raju antisemitismi valisti Henry Fordin ja Charles Lindberghin kaltaisia vaikutusvaltaisia julkisuuden henkilöitä, ja miljoonat ihmiset kuuntelivat, kun isä Charles Coughlin raivosi viikoittaisissa radiolähetyksissään maahanmuuttajia vastaan ja fasismin puolesta. Samaan aikaan mustat suljettiin segregoitujen soppakeittiöiden ulkopuolelle, kun afroamerikkalaisten työttömyysaste oli noin 50 prosenttia.

Kun Rooseveltin hallinto jakoi New Dealin aikana kymmeniä miljoonia dollareita taiteilijoiden, muusikoiden, kirjailijoiden ja näyttelijöiden rahoittamiseen, sen tehtävänä oli muutakin kuin työpaikkojen luominen. Se halusi luoda amerikkalaisen kulttuurin version, jonka taakse kaikki voisivat liittoutua. Liittovaltion rahoittaman musiikin, taideluokkien, julisteiden, näytelmien ja valokuvauksen oli tarkoitus yhdistää myllerryksessä olevaa kansakuntaa.

Farm Security Administrationille työskennelleet valokuvaajat Dorothea Lange ja Walker Evans ottivat empaattisia valokuvia maaseudun valkoisista osakasviljelijöistä. Gordon Parks dokumentoi Washingtonin mustan työväenluokan sitkeitä kasvoja.

Säveltäjä Aaron Copland sai Works Progress Administrationin toimeksiannosta säveltää Quiet Cityn Ryhmäteatterille vuonna 1939. Taidemaalari Jackson Pollock varasteli ruokaa kottikärryistä ennen kuin hänet palkattiin WPA:n kuuluisaan seinämaalausosastoon. Ja kirjailija Ralph Ellison käytti WPA:lle Harlemissa nauhoittamiensa suullisten kertomusten kieltä myöhemmässä uraauurtavassa romaanissaan Näkymätön mies.

Vain seitsemän prosenttia budjetistaan meni liittovaltion taide- ja historiahankkeisiin, mutta WPA maksoi taiteilijoille toimeentulon takaavaa palkkaa, sanoo Ann Prentice Wagner, joka oli mukana kuratoimassa vuonna 2009 Smithsonianin näyttelyä 1934: A New Deal For Artists. Muusikkoja, kirjailijoita ja muita taiteilijoita palkattiin eri palkkatasoilla heidän kykyjensä mukaan. ”Mestaritaiteilijat saattoivat ansaita jopa neljäkymmentäviisi dollaria viikossa”, Wagner sanoo. Inflaatiokorjattuna se vastaa 855 dollaria vuonna 2020. ”Tämä tapahtui aikana, jolloin työläiset, kuten longshoremiehet, saattoivat tienata 10 senttiä tunnilta tai ehkä jopa dollarin tai kaksi päivässä.”

Aikana, jolloin monet amerikkalaiset tunsivat, ettei heillä ollut juuri mitään yhteistä, WPA takasi heille elinvoimaisen, jaetun kulttuuriidentiteetin teatterin, taiteen ja musiikin avulla, sanoo Etelä-Carolinan yliopiston historian professori Lauren Sklaroff. ”Monet amerikkalaiset eivät olleet koskaan nähneet elävää näytelmää, kuunnelleet elävää sinfoniaa tai käyneet taidemuseossa”, hän sanoo. ”Liittovaltion taidehankkeen ideana oli siis tuoda taide massojen ulottuville, jotta Amerikalla olisi yhteinen sanasto, josta ammentaa, mitä kulttuuri tarkoittaa.”

Tämä kulttuuri saattoi tarkoittaa afroamerikkalaisten gospelkuorojen lähettämistä valtakunnallisesti radiossa WPA:n tuella tai nuoren Mark Rothkon palkkaamista maalaamaan. Richard Wright osallistui WPA:n New Yorkin opastukseen. John Cheever vihasi työskentelyä Federal Writers’ Projectin toimittajana, mutta työ auttoi häntä luomaan kirjailijanuransa. Ohjaaja Orson Welles toteutti Federal Theatre Project -teatterihankkeessa Macbethin kuuluisan version, jossa oli täysin musta näyttelijäkaarti ja joka päätyi kiertämään ympäri maata. (Näet osia siitä täällä.)

”Rooseveltin hallinnossa oli afroamerikkalaisista koostuva kabinetti, joka neuvoi heitä rotukysymyksissä, joten sama heijastui myös näihin taideprojekteihin”, Sklaroff sanoo. Hän korostaa, että vaikka nämä ohjelmat olivat usein ongelmallisia, ne olivat myös edistyksellisiä aikakauteensa nähden. Dokumentoijaryhmät, mustat ja valkoiset, nauhoittivat entisten orjuutettujen amerikkalaisten suullisia kertomuksia. Vaikka tulokset ovat parhaimmillaankin epätasaisia, tallenteet muodostavat nykyään tärkeän kokoelman kongressin kirjastossa, ja ne ovat perustana monille orjuutta koskeville nykytutkimuksille.

Federational Writers’ Projectin palkkaamien työttömien opettajien, pappien ja sihteerien joukossa, jotka nauhoittivat lauluja ja tarinoita eri yhteisöissä, oli nuori antropologi. Zora Neale Hurston oli hiljattain kirjoittanut romaanin – Their Eyes Were Watching God – ja nauhoittanut Floridan tärpättileirien työläisten lauluja. Hänen pomonsa, Stetson Kennedy, saavutti myöhemmin kansallista mainetta soluttauduttuaan Ku Klux Klaniin ja paljastaessaan sen salaisuudet.

”Sukupolvesta, jonka tuo rahoitus pelasti, tuli amerikkalaisen taiteen historian suurin ja arvostetuin”, väittää Ann Prentice Wagner. WPA:n taideohjelmien jatkuvia hyötyjä on todellakin vaikea mitata. Sen seinämaalaukset koristavat yhä kaupungintaloja, postitoimistoja ja julkisia kouluja (ei ilman kiistoja), ja satoja sen perustamia yhteisötaidekeskuksia on yhä olemassa eri puolilla maata. Kriitikot tuomitsivat nämä hankkeet propagandaksi, ja tätä juttua varten haastateltujen taidejohtajien mukaan on toiveajattelua kuvitella, että WPA:n taideohjelmat voitaisiin elvyttää lähiaikoina. Wagnerille niiden merkitys ei kuitenkaan ole koskaan ollut selvempi. ”Mistä me tiedämme, mitä meillä on tällä kertaa?” hän ihmettelee. ”Mistä tiedämme, mitä luovia mieliä voisi työskennellä juuri nyt, ellemme anna heille tilaisuutta?”

On hyvin epätodennäköistä, että nykyinen hallitus rahoittaisi seinämaalauksia rintamamiestyöläisistä, ruokakaupan virkailijoista, lihanpakkaajista tai Amazonin varastotyöntekijöistä kansalaisinstituutioiden seinillä. Julkista taidetta ei myöskään tarvita yhtä kipeästi kuin henkilönsuojaimia tai rokotetta COVID-19:tä vastaan. Wagner huomauttaa kuitenkin, että maksamalla ihmisille siitä, että he löytävät ja kertovat tarinoita, jotka edistävät yhteisiä amerikkalaisia arvoja, voitaisiin ehkä auttaa toiseen sairauteen, josta maa kärsii juuri nyt.