AC/DC
Formed: 1973, Sydney, Australia
Jäsenet: Brian Johnson, laulu (s. Newcastle, Englanti, 5.10.1947); Phil Rudd, rummut (s. Melbourne, Australia, 19.5.1954); Cliff Williams, basso (s. Essex, Englanti, 14.12.1949); Angus Young, kitara (s. Glasgow, Skotlanti, 31.3.1959); Malcolm Young, kitara (s. Glasgow, Skotlanti, 6.1.1953). Entiset jäsenet: Mark Evans, basso (syntynyt Melbournessa, Australiassa 2.3.1956); Ronald Belford ”Bon” Scott, laulu (syntynyt Kirriemuirissa, Skotlannissa 9.7.1946; k. Lontoossa, Englannissa 20.2.1980); Chris Slade, rummut (syntynyt Pontypriddissä, Walesissa 30.10.1946); Simon Wright, rummut (syntynyt Aldenissa, Englannissa 19.6.1963).
Laji: Rock
Myydyin albumi sitten vuoden 1990: The Razor’s Edge (1990)
Hittikappaleet vuodesta 1990: ”Moneytalks”
AC/DC sekoitti voimasoittoja, hard-rock-biittejä ja polttavaa laulua teatraaliseen lavaesiintymiseen, johon kuului kitaristi Angus Youngin lakkaamaton hölkkäily tunnusomaisessa koulupuvussaan. Räikeät seksuaaliset vihjailut olivat ylpeästi esillä heidän kappaleissaan ”Big Ballsista” ”You Shook Me All Night Longiin”. Highway to Hell -levyn (1979) julkaisun ja laulaja Bon Scottin äkillisen kuoleman jälkeen AC/DC palasi riemukkaasti Back in Black -levyllä (1980) ja For Those About to Rock We Salute You -levyllä (1981). Seuraavina vuosikymmeninä AC/DC jatkoi albumien julkaisemista pat-kaavalla.
AC/DC:n perustivat veljekset Malcolm ja Angus Young vuonna 1973. Paikallisissa pubeissa Dave Evansin (laulu), Larry van Knedtin (basso) ja Colin Burgessin (rummut) kanssa soittanut yhtye sai huomiota pommimaisesta soundistaan ja energisestä lavaesiintymisestään. Sisarensa ehdotuksesta Angus alkoi käyttää koulupukuaan lavalla, ja tästä tempusta tuli nopeasti hänen tavaramerkkinsä. Evans ja Youngin veljekset muuttivat Melbourneen, jossa basisti Mark Evans ja rumpali Phil Rudd liittyivät ryhmään. Dave Evansin kieltäydyttyä laulamasta eräässä esiintymisessä syyskuussa 1974 yhtyeen autonkuljettaja Bon Scott astui tilalle ja korvasi pian Evansin yhtyeen laulajana.
Levytettyään kaksi albumia, jotka julkaistiin vain Australiassa, yhtye sai levytyssopimuksen Atlantic Recordsilta, joka tarjosi valikoimaa näiltä albumeilta nimellä High Voltage (1976). Mark Evans jätti yhtyeen pitkien kiertueiden jälkeen, ja uudeksi basistiksi värvättiin Cliff Williams. Muutettuaan Lontooseen AC/DC sai kulttimaineen ja kiersi pian sellaisten yhtyeiden kanssa kuin KISS, Aerosmith, Styx ja Cheap Trick. Yhtyeen huhtikuun 1978 esiintyminen Glasgow’n Apollossa Skotlannissa nauhoitettiin ja julkaistiin myöhemmin nimellä If You Want Blood, You’ve Got It (1978).
Tänä aikana AC/DC julkaisi Let There Be Rockin (1977), johon kuului ikisuosikki ”Whole Lotta Rosie”, ja Poweragen (1978). Saatuaan kansainvälistä huomiota yhtye levytti Highway to Hellin (1979) tuottaja Robert John ”Mutt” Langen kanssa. Nimikappale alkaa räjähtävällä kitarariffillä, joka luonnehtii kaikkia säkeistöjä. Tätä riffiä tasapainottaa kertosäe, jossa on ikimuistoinen repliikki ”I’m on a highway to hell”. Bon Scott esittää melodian luonteenomaisen voimakkaalla äänellä, joka lähentelee huutamista.
Pian albumin julkaisun jälkeen AC/DC koki traagisen takaiskun Bon Scottin äkillisellä kuolemalla, joka tukehtui omaan oksennukseensa rankan ryyppyillan jälkeen. Monet kriitikot ja fanit olettivat yhtyeen hajoavan, mutta uudeksi laulajaksi värvättiin nopeasti Brian Johnson. Kahden kuukauden studiotyöskentelyn jälkeen AC/DC julkaisi Back in Black -levyn (1980), jonka nimi ja musta kansi olivat kunnianosoitus Scottille. Nimikappale alkaa suoraviivaisella kitarariffillä, joka päättyy synkopoituun rytmiin. Johnson vartaloi melodialinjan, joka on sävelkorkeuden liikkeeltään rajallinen, mutta erittäin korkeassa rekisterissä tehokas. Kappaleessa ”You Shook Me All Night Long” Johnson käyttää sarjaa seksuaalisia vihjauksia alkaen ensimmäisestä rivistä: ”She was a fast machine, she kept her motor clean.”
Back in Blackin ja Dirty Deeds Done Dirt Cheapin (alun perin Bon Scottin kanssa vuonna 1976 äänitetty ja vuonna 1981 julkaistu) myötä AC/DC valloitti listoja samanaikaisesti kahdella albumilla, joilla oli kaksi eri laulajaa. For Those About to Rock We Salute You (1981) ja Flick of the Switch (1983) -levyjen julkaisun jälkeen Rudd jätti yhtyeen ja tilalle tuli Simon Wright. 1980-luvun puolivälissä yhtye sekaantui omituiseen kiistaan, jonka keskiössä oli sarjamurhaaja Richard Ramirez, joka väitti, että yhtyeen kappale ”Night Prowler” innoitti häntä tekemään lukuisia murhia. Tämä negatiivinen julkisuus hälveni lopulta, ja AC/DC jatkoi albumien levyttämistä ja kiertueita. Blow Up Your Videon (1988) julkaisun jälkeen Simon Wright jätti yhtyeen liittyäkseen Dioon, ja hänen tilalleen tuli Chris Slade.
1980-luvun lopun lievästi menestyneiden albumien jälkeen AC/DC julkaisi The Razor’s Edge -albumin (1990), joka nousi lopulta Billboard-listan kakkossijalle. ”Money Talks” alkaa kitarariffillä, joka kaikuu melodialinjalla. Vaikka kappale on ajoittain humoristinen kieli poskessa -kertosäkeen ”C’mon, c’mon, love me for the money” myötä, siitä puuttuu energiaa ja vauhtia. Vaikka albumi tutkii uusia musiikillisia alueita pidennetyillä esittelyillä ja näkyvillä taustalauluilla, se on epätasainen ja inspiroimaton. ”Mistress for Christmas” repliikkeineen ”Want to be in heaven with three in a bed” kuulostaa epäonnistuneelta vitsiltä, ja ”Let’s Make It” tuo mieleen heikomman version ”Back in Blackista.”
AC/DC julkaisi sen jälkeen ”Live” (1992) ja ”Bonfire” (1995), boksin, joka on Bon Scottin muistoksi. Phil Rudd liittyi uudelleen yhtyeeseen, ja seuraavalla albumilla Ballbreaker (1995) AC/DC sai takaisin osan energiastaan. ”Cover You in Oil” alkaa vahvalla johdannolla ja keskitempoisella rockgroovella. Kertosäkeen sanoitus on tehokas, vaikka säkeistön riimittely on hankalaa ja väkinäistä: ”Pull on the zip, she give good lip (service)”. Kappale ”The Honey Roll” alkaa vahvalla kitarariffillä, joka johtaa suoraviivaiseen säkeistöön. Kitarasooloa seuraa lyhyt silta ja pidennetyt kertosäkeet.
Kappaleissa Ballbreaker ja Stiff Upper Lip (2000) AC/DC käyttää erilaista kitarariffityyliä, jossa yhden nuotin drone on asetettu melodista linjaa vasten. ”Stiff Upper Lipissä” johdantokitarointi kuulostaa pikemminkin kevyeltä ja blues-sävyiseltä kuin räyhäkkäältä. Brian Johnson aloittaa säkeistön matalalla rekisterillä ja laulaa ”I was born with a stiff, stiff upper lip” ja pitää tehokkaan tauon rivin puolivälissä. ”All Screwed Up” räjähtää värähtelevällä kitarariffillä ja sisältää yllättävän melodisen välisoiton ennen kertosäettä.
Kautta uransa AC/DC oli intensiivisen uskollinen musiikilliselle kaavalleen: riffivetoiselle rockille, joka on täynnä voimasointuja, räjähtävää laulua ja jatkuvia vihjauksia seksuaalisiin tekoihin. He välttelivät hard rockin suosittuja ilmenemismuotoja glam-metallin ja hiusyhtyeiden kuvastosta areenarockin voimaballadeihin. Näistä samoista syistä heidän viimeaikainen materiaalinsa kuulostaa johdetulta, kierrätetyltä ja ajoittain vaisulta. Vaikka AC/DC ei juurikaan noussut Yhdysvaltain singlelistalla, sen albumit myivät kansainvälisesti valtavasti. Vuonna 2003 heidät otettiin Rock and Roll Hall of Fameen, mikä on sopiva kunnianosoitus heidän tinkimättömälle hengelleen ja väsymättömälle musiikilliselle toiminnalleen.
VALIKOIVA DISKOGRAFIA:
High Voltage (Atlantic, 1976); Let There Be Rock (Atlantic, 1977); Powerage (Atlantic, 1978); If You Want Blood, You’ve Got It (Atlantic, 1978); Highway to Hell (Atlantic, 1979); Back in Black (Atlantic, 1980); Dirty Deeds Done Dirt Cheap (Atlantic, 1981); For Those About to Rock We Salute You (Atlantic, 1981); Flick of the Switch (Atlantic, 1983); ’74 Jailbreak (Atlantic, 1984); Fly on the Wall (Atlantic, 1985); Who Made Who (Atlantic, 1986); Blow Up Your Video (Atlantic, 1988); The Razor’s Edge (Atco, 1990); Live (Atco, 1992); Live (Special Collector’s Edition) (Atco, 1992); Ballbreaker (EastWest, 1995); Bonfire (EastWest, 1997); Stiff Upper Lip (EastWest, 2000).
WEBSITE:
www.ac-dc.net.
wynn yamami