Kristinusko kutistuu ja ikääntyy lännessä, mutta se kasvaa globaalissa etelässä, jossa suurin osa kristityistä nyt asuu. Tämän väestörakenteen muutoksen myötä on alkanut toinen muutos, joka koskee käytäntöä, jonka jotkut eri uskontokuntien kristityt omaksuvat teologisena vaatimuksena. Ympäri maailmaa on satojatuhansia lähetyssaarnaajia, jotka uskovat, että Raamattu pakottaa heidät levittämään kristinuskoa muille, mutta muuttumassa on se, mistä he tulevat, minne he menevät ja miksi.
Varhemman ajan malliin kuului tyypillisemmin se, että länsimaiden kristilliset ryhmät lähettivät ihmisiä evankelioimaan Afrikkaan tai Aasiaan. Erityisesti 1800-luvun siirtomaa-aikana ja 1900-luvun alussa lähetyssaarnaajat esimerkiksi lukuisista Euroopan maista matkustivat Kongon ja Intian kaltaisiin maihin ja alkoivat rakentaa uskonnollisia infrastruktuureja eli kirkkoja, kouluja ja sairaaloita. Vaikka monet esittivät työnsä humanitaarisina termeinä, kuten paikallisen väestön kouluttamisena tai katastrofiapuna, käytännössä se merkitsi usein sitä, että he johdattivat ihmiset pois alkuperäisistä hengellisistä käytännöistään ja auttoivat siirtomaahallituksia ottamaan maata haltuunsa. Kenian ensimmäinen siirtomaavallan jälkeinen presidentti Jomo Kenyatta kuvaili brittiläisten lähetyssaarnaajien toimintaa maassaan näin: ”Kun lähetyssaarnaajat saapuivat, afrikkalaisilla oli maa ja lähetyssaarnaajilla Raamattu. He opettivat meitä rukoilemaan silmät kiinni. Kun avasimme silmämme, heillä oli maa ja meillä Raamattu.”
Mutta kun monet valtiot itsenäistyivät siirtomaavalloista toisen maailmansodan jälkeen, kristittyjen lähetyssaarnaajien määrä kasvoi jatkuvasti. Maailmanlaajuisen kristinuskon tutkimuskeskuksen (Center for the Study of Global Christianity) mukaan vuonna 1970 ulkomaisia kristittyjä lähetyssaarnaajia oli maailmanlaajuisesti 240 000. Vuonna 2000 määrä oli kasvanut 440 000:een. Vuonna 2013 keskus käsitteli raportissaan ”käänteisen lähetystyön trendiä, jossa globaalin etelän nuoremmat kirkot lähettävät lähetyssaarnaajia Eurooppaan”, vaikka globaalista pohjoisesta lähetettyjen kirkkojen määrä ”väheni merkittävästi”. Raportissa todettiin, että lähes puolet 20 tärkeimmästä lähetystyötä lähettävästä maasta vuonna 2010 oli globaalissa etelässä, kuten Brasiliassa, Intiassa, Filippiineillä ja Meksikossa.
Lisää tarinoita
Lähetystyön painopisteen siirtyessä tyypillisen kristityn lähetyssaarnaajan profiili muuttuu – ja niin muuttuu myös heidän lähetystyönsä määritelmä, joka historiallisesti on yleensä keskittynyt nimenomaiseen päämäärään käännyttää ihmiset kristinuskoon. Vaikka jotkin uskontokunnat, erityisesti evankeliset, korostavat tätä edelleen, kristityt lähetystyöntekijät eivät nykyään niinkään kerro muille uskostaan jakamalla käännettyjä Raamattuja, vaan osoittavat sen pikemminkin työnsä kautta – usein konkreettisen sosiaalisen hankkeen kautta, esimerkiksi humanitaarisen kriisin yhteydessä. Humanitaarinen työ on ollut pitkään osa kristillistä lähetystyötä, mutta nykyään se voi mennä saarnatyön edelle; joihinkin lähetystehtäviin ei liity käännyttämistä millään merkittävällä tavalla. ”Tämä ei tarkoita, etteikö kukaan koskaan saarnaisi – tietysti saarnataan”, sanoo George Washingtonin yliopiston professori Melani McAlister, joka kirjoittaa lähetyssaarnaajista, ”mutta ajatus siitä, että ’päätavoitteemme on käännyttää ihmisiä’, on ollut paljon harvinaisempi liberaalimpien lähetyssaarnaajien keskuudessa.” Sen sijaan lähetystyöhön ryhtyminen voi tarkoittaa työskentelyä lääkärinä, avustustyöntekijänä, englannin opettajana, maanviljelijän apulaisena tai lentäjänä, joka lentää toiseen maahan auttamaan miehistöä kaivojen rakentamisessa. Monet lähetystyöntekijät, joiden kanssa olen keskustellut, sanovat toivovansa, että heidän tekonsa, eivätkä välttämättä selkeät sanat, innostavat muita liittymään heihin.
”Ulkomailla ollessani en käytä sanaa ’lähetystyöntekijä’, koska se leimaa muut yhteisöt”, kertoi hiljattain Jennifer Taylor, 38-vuotias lähetystyöntekijä Ukrainassa. ”Käytän yleensä vain sanaa ’vapaaehtoinen’ tai ’englanninopettaja’, jotta se todella kuulostaa siltä, että minulla on siellä jokin tarkoitus, enkä aio saada sinua uskomaan jotain, mitä et halua uskoa.”” Hän pitää tehtävänään mallintaa elämää, jolla on tarkoitus, ja toivoo, että se voi saada ihmiset omaksumaan kristinuskon ilman, että sitä tarvitsee pakottaa kurkusta alas.
Uskon lisäksi kristittyjen lähetystyöntekijöiden motiivit voivat vaihdella suuresti, osittain siksi, että he tulevat erilaisista uskontokunnista. Mormonit, helluntailaiset, evankeliset, baptistit ja katoliset tekevät kaikki lähetystyötä. Työ on erityisen keskeistä mormonismissa, joka kannustaa noudattamaan pyhien kirjoitusten kehotusta ”julistaa evankeliumia jokaiselle luodulle”. Myös helluntailaiset ja evankeliset kuuluvat näkyvimpiin. (Vertailun vuoksi mainittakoon, että tämän vuoden alussa 67 000 mormonia eri puolilta maailmaa toimi lähetyssaarnaajina, kun taas yhdysvaltalainen Southern Baptist Convention ilmoitti lähettäneensä vain noin 3500 lähetyssaarnaajan ulkomaille.) Heitä voi ajaa usko, halu tehdä hyvää maailmassa ja kiinnostus palvella korkeampaa tarkoitusta. Nuorten kristittyjen lähetystyöntekijöiden, joiden kanssa olen keskustellut, mukaan heidän motiiveihinsa kuuluu kuitenkin myös kaikkea muuta ulkomaanmatkailun halusta sosiaalisen pääoman hankkimiseen. Usein nämä vahvistavat toisiaan.
Usko on tietenkin edelleen ensisijainen ajuri. Monet tuntevat, että heidät on ”kutsuttu”, että he ovat saaneet ”transsendenttisen kutsun”, sanoo Lynette Bikos, psykologi, joka on tutkinut kansainvälisten lähetysperheiden lapsia. Joillakin kutsumuksen tunne saattaa johtaa rauhanturvajoukkoihin tai voittoa tavoittelemattomiin järjestöihin liittymiseen, mutta ”lähetyssaarnaajille on ominaista tunne transsendentista tehtävästä; he tekevät sitä uskonnollisista syistä – kaivavat kaivoja, mutta tekevät sen kristillisessä kontekstissa”, Bikos sanoi.
Länsimaisten kristittyjen lähetystyöntekijöiden uuden sukupolven keskuudessa niin sanottu ”valkoisen pelastajan kompleksi” – termi suhteellisen rikkaiden länsimaalaisten mentaliteetille, jotka lähtevät ”pelastamaan” värillisiä ihmisiä köyhemmissä maissa, mutta tekevät joskus enemmän vahinkoa kuin hyötyä – on hitaasti haihtumassa. ”Uskon, että monille lähetyssaarnaajille nykyään, toisin kuin silloin, kun minä kasvoin, lähetyssaarnaajakokemus nähdään ensisijaisesti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja edunvalvonnan linssin läpi, ja käännyttäminen on toissijainen tila”, sanoo Mike McHargue, kirjailija ja podcaster, joka kirjoittaa tieteestä ja uskosta. ”Uskon, että nykypäivän nuoret kristityt ovat kokeneet ja sisäistäneet jonkin verran kritiikkiä tätä kolonialistista lähestymistapaa lähetystyöhön.”
Sarah Walton, 21-vuotias mormoni Utahista, lähti 19-vuotiaana 19 kuukauden lähetysmatkalle Siperiaan; hän sanoi, että hänen halunsa lähteä sinne nousi hänen uskostaan Jumalaan. ”Olin todella onnekas, kun sain kokemuksen lähteä Yhdysvaltojen ulkopuolelle”, hän kertoi minulle. ”Sen jälkeen minusta on tullut riippuvainen matkustamisesta ja Yhdysvaltojen ulkopuolelle menemisestä.” Hän opiskelee tänä vuonna Israelissa.
Jos matkustaminen tarjoaa nuorille lähetystyöntekijöille mahdollisuuden maistaa elämää ulkomailla, se tarjoaa myös kutkuttavan tilaisuuden nähdä, että heidän työllään on vahva humanitaarinen vaikutus tai että he saavat aikaan mitattavissa olevia uskonnollisia tuloksia, kuten useita kasteita. Joissakin tapauksissa nuoret lähetyssaarnaajat saavat eräänlaista sosiaalista pääomaa uskonsa näennäisestä vahvuudesta suhteessa ikätovereihinsa. Taylor, joka kuvailee itseään uskonnottomaksi, oli 18-vuotias päättäessään ryhtyä lähetystyöntekijäksi. Aluksi hänen ystävänsä luulivat, että kyseessä oli vain vaihe. ”Monilla heistä on ’normaaleja’ töitä”, hän selitti. Mutta ”suurin osa heistä tukee minua, olivatpa he sitten uskovaisia tai eivät. … Heidän mielestään se, mitä teen, on edelleen hyvin vaikuttavaa.”
Nuorilla lähetystyöntekijöillä on nykyään myös se etu, että he voivat löytää yhteisöä verkosta. Instagramissa #missionarylife-hashtagia hallitsevat kuvat nuorista, jotka lähtevät matkoilleen ja saapuessaan poseeraavat kamelien tai leijonien kanssa. Nämä postaukset tuovat heille virtuaalista arvostusta ”tykkäysten” muodossa, mutta ne tarjoavat myös tilaa puhua kokemuksistaan.
Kristillisillä foorumeilla ja blogeissa ihmiset esittävät tarkentavia kysymyksiä, keskustelevat kokemuksista ja pohtivat, onko heidän uskonsa tarpeeksi vahva saarnaamaan muille. Jeremy Goff, 26, on mormoni, joka bloggaa elämäntavoistaan ja uskostaan. Coloradosta kotoisin oleva Goff työskenteli kaksi vuotta Jamba Juicessa ansaitakseen tarpeeksi rahaa lähetysmatkansa rahoittamiseen. Hän jäi Yhdysvaltoihin tekemään työtään. Toimittuaan lähetyssaarnaajana Mainessa hän palasi töihin säästääkseen rahaa collegea varten. Nyt hän on toisen vuoden opiskelija Utah Valleyn yliopistossa, ja hän puhuu verkossa muille nuorille lähetyssaarnaajille valmistautumisesta lähetyskokemuksen haasteisiin.
Lähetyssaarnaajan elämä näyttää hyvin erilaiselta länsimaiden ulkopuolelta tuleville ihmisille. ”Yllättävässä määrin kolmannen maailman kristittyjä, tai poliittisen korrektiuden kielellä sanottuna ’enemmistömaailman’ kristittyjä, ei rasita länsimainen syyllisyyskompleksi, ja siksi he ovat omaksuneet lähetystyön kutsumuksen omaksumansa evankeliumin rinnakkaisuutena: Heidän vastaanottamansa usko on puolestaan jaettava”, sanoo Lamin Sanneh, joka on Yale Divinity Schoolin lähetystyön ja maailman kristinuskon professori. ”Heidän kontekstinsa on radikaalisti erilainen kuin länsimaiden kehkokristittyjen. Kristinusko tuli heille, vaikka heillä oli muitakin yhtä uskottavia uskonnollisia vaihtoehtoja. Valinta, ei niinkään pakko, määritteli heidän kristinuskon omaksumisensa; usein syrjintä ja vaino liittyivät tähän valintaan ja seurasivat sitä.”
Jordanialaisessa evankelisessa teologisessa seminaarissa Ammanissa esimerkiksi kaksi kolmasosaa noin 150 opiskelijan joukosta on peräisin Lähi-idästä, perustajan Imad Shehadehin mukaan. Opetussuunnitelmassa keskitytään arabikulttuurin ymmärtämiseen, arabikristittyjen rooliin ja siihen, miten alueella voi palvella. Suurin osa opiskelijoista on lähdössä seurakunnan johtajiksi, rakentamaan uusia seurakuntia ja tekemään julistustyötä; opiskelijoita pyydetään palvelemaan arabimaissa. ”Pari lähti takaisin Aleppoon” Syyriaan, Shehadeh sanoi. ”He olivat menettäneet kaiken, tulivat tänne ja opiskelivat täällä. He pärjäsivät niin hyvin. He palasivat Aleppoon – he johtavat siellä seurakuntaa. He sanoivat: ’Emme voi palata kotimaahamme, kun asiat ovat kunnossa. Meidän on palattava takaisin, kun asiat ovat vaikeita.”
Lähetystyö kriisiaikoina voi sopia hyvin yhteen uskonnollisen herätyksen kanssa, Sanneh sanoi: ”Lähes kaikkialla uskonnon paluu on tapahtunut sosiaalisen kriisin ja poliittisen mullistuksen keskellä – tässä on enemmän kuin pinnallinen yhteys. Taloudelliset hyödykkeet eivät yksinään riitä tyydyttämään ihmisen lohdutuksen kaipuuta. Tämä totuus on haastanut kristilliset lähetyssaarnaajat palvelemaan humanitaarisessa työssä, koulutuksessa, terveydenhuollossa, rauhanrakentamisessa ja sovinnossa.”
Vaikka lähetystyö on saattanut kehittyä joissakin maissa ja joidenkin uskontokuntien ryhmissä, useat järjestöt tarjoavat edelleen matkoja maihin, joissa käännyttäminen voi olla eettisesti arveluttavaa, ja soveltavat uskonnollista painostusta haavoittuviin ryhmiin. Jotkut järjestöt kohdistavat suoraan pakolaisia käännyttämistä varten. Operation Mobilization tarjoaa matkoja Kreikkaan ja toteaa: ”Herra on antanut meille hienon tilaisuuden todistaa Lähi-idän pakolaisille, joista monilla ei olisi koskaan ollut mahdollisuutta kuulla evankeliumia kotimaassaan.” ABWE tarjoaa tilaisuuksia työskennellä vainotun burmalaisen rohingya-väestön parissa, joka on hakenut turvapaikkaa Bangladeshista, ja toteaa, että ”Jumala käyttää tätä kriisiä tuodakseen tämän kansan niiden luo, jotka voivat palvella sekä heidän fyysisiä että hengellisiä tarpeitaan”. … Onneksi tämä on tapahtunut sen jälkeen, kun Chittagonian raamatunkäännös – rohingyojen kieli – on saatu valmiiksi.”
Jordaniassa katolisen tutkimus- ja mediakeskuksen johtaja isä Rif’at Bader sanoi, että lähetyssaarnaajat voivat vahingoittaa nykyisten kristillisten yhteisöjen imagoa. ”Kun syyrialaiset pakolaiset tulivat Zaatarin leirille, monet lähetyssaarnaajat tai evankelioijat tulivat leirille ja he puhuivat suoraan: ’Haluatteko saada rauhan takaisin? Liity Jeesukseen Kristukseen.’ Nämä ovat haavoittuvia ihmisiä. Jotkut yrittivät houkutella heille viisumeja tai rahaa, jotta he vaihtaisivat uskontoa.”
Jossain paikoissa ihmisten syyttäminen lähetystyön tekemisestä on keino ottaa kristilliset yhteisöt kohteeksi. Esimerkiksi Intiassa hindu-oikeistolaiset aktivistit ovat syyttäneet kristittyjä lähetyssaarnaajiksi tai käännyttämisyrityksistä ja käyttäneet tätä tekosyynä kristittyjen kimppuun hyökkäämiseen.
Ja lähetyssaarnaajat itse ovat vaarassa joissakin maissa. Esimerkiksi viime vuonna kaksi parikymppistä kiinalaista, joiden kerrottiin työskentelevän lähetyssaarnaajina Pakistanissa, siepattiin ja tapettiin ISIS:n väittämässä iskussa. Toisissa tapauksissa lähetyssaarnaajat kohtaavat poliittisia ja kulttuurisia esteitä. Waltonin Siperiaan suuntautuneen lähetystyön aikana Venäjä kielsi käännyttämisen. Hän ja hänen ryhmänsä siirtyivät sen sijaan työskentelemään paikallisten seurakuntien jäsenten kanssa. ”Kun ajattelee lähetystyötä, ajattelee enimmäkseen sitä, miten käännyttää ihmisiä omaan uskoon, mutta monet asiat, joita tein lähetyssaarnaajana, olivat sitä, että autoin ihmisiä, jotka jo kuuluivat uskoomme, olemaan vahvempia ja ymmärtämään paremmin”, hän sanoi. ”Otimme paljon varotoimia, kun laki hyväksyttiin – meidän ei pitänyt puhua ihmisille kaduilla lainkaan. Olimme hyvin varovaisia, mutta en koskaan pelännyt.”
Loppujen lopuksi ihmiset valitsevat työn muiden vaihtoehtojen sijaan, koska he kokevat, että se tavoittaa jotain perustavanlaatuista. ”Joku sanoi minulle: ’Voisit työskennellä risteilyaluksella'”, Taylor muisteli. ”Mutta työskentelyssä sellaisten lasten kanssa, joilla ei ole perhettä, jotka eivät tiedä elämänsä arvoa, ja heidän kohtelemisessaan ihmisinä on jotain erityistä.”