7 asiaa, joita et ehkä tiedä Waterloon taistelusta

Kun Napoleon kohtasi Waterloonsa, hän ei oikeastaan ollut Waterloon kaupungissa.

Nimestään huolimatta taistelu käytiin kolme mailia Waterloon kaupungista etelään Braine-l’Alleud’n ja Plancenoit’n kylissä Mont Saint Jeanin harjanteella. Vaikka ranskalaiset kutsuivat sotilaallista yhteenottoa ”Mont Saint-Jeanin taisteluksi”, se tuli tunnetuksi suurimmassa osassa maailmaa ”Waterloon taisteluna”, koska voittajajoukkoja johtanut Wellingtonin herttua piti päämajaansa kyseisessä kylässä, ja hänen Britanniaan lähettämäänsä viralliseen raporttiin merkitty päivämääräviiva yhdistettiin lopulta kansan muistissa taisteluun. ”Napoleon ei koskaan astunut jalallaan Waterloon – se on fakta”, belgialainen historioitsija ja Waterloon entinen asukas Bernard Coppens kertoi Wall Street Journalille.

Brittijoukot muodostivat vain vähemmistön Wellingtonin joukoista.

Wellingtonin herttua saattoi tosin kuulua brittiläiseen heimoon, mutta hänen johtamansa taistelussa taisteluun lähtenyt armeija oli monikansallinen joukko. Brittiläiset joukot muodostivat vain kolmanneksen Wellingtonin armeijasta, ja suurin osa näistä sotilaista oli irlantilaisia, walesilaisia ja skotlantilaisia. (Wellington itse oli syntynyt Irlannissa ja englantilais-irlantilaisia sukujuuria.) Noin puolet Wellingtonin joukoista oli kotoisin Saksan valtioista, ja myös hollantilaisia ja belgialaisia sotilaita taisteli huomattava määrä. Wellingtonin armeijan lisäksi yli 50 000 preussilaista marsalkka Gebhard Leberecht von Blucherin johdolla saapui taistelukentälle myöhään iltapäivällä ja käänsi taistelun suunnan.

Tappiollinen Napoleon harkitsi pakenemista Yhdysvaltoihin.

Waterloon taistelun jälkeen Napoleon palasi Pariisiin, jossa hän joutui luopumaan vallasta 22. kesäkuuta 1815. Hän pakeni Rochefortin rannikkokaupunkiin, josta hän todennäköisesti aikoi purjehtia Yhdysvaltoihin, joka oli juuri päättänyt oman sotansa Ison-Britannian kanssa. ”Olet varmasti kuullut keisarin uudesta epäonnesta”, kirjoitti eräs Napoleonin sukulainen toiselle hänen luopumisensa jälkeen. ”Hän lähtee Yhdysvaltoihin, jonne me kaikki liitymme hänen seuraansa.” Brittiläiset alukset olivat kuitenkin saartaneet Rochefortin, eikä entinen keisari halunnut ottaa riskiä siitä mahdollisesta nolosta tilanteesta, että hänet saataisiin kiinni piileskelemästä aluksella. Koska hänen kulkunsa Yhdysvaltoihin oli estetty, Napoleon antautui brittiläiselle sota-alukselle 15. heinäkuuta 1815, ja kolme kuukautta myöhemmin hänet karkotettiin eteläisellä Atlantilla sijaitsevalle syrjäiselle Pyhän Helenan saarelle, jossa hän eli viimeiset kuusi vuottaan kuolemaansa asti vuonna 1821. Napoleonin veli Joseph, Espanjan syrjäytetty kuningas, pääsi turvallisesti Yhdysvaltoihin toisesta ranskalaisesta satamasta ja asui New Jerseyssä 15 vuotta. Pakenevat Bonapartistit perustivat myös lyhytaikaisen Vine and Olive Colony -siirtokunnan Alabamaan turvasatamaksi.

Kostea sää aiheutti Napoleonille kohtalokkaan viivytyksen.

Kovat sateet sattuivat Waterloon ympärillä taistelua edeltävänä yönä. Napoleonin tykistö kuului hänen suurimpiin vahvuuksiinsa, mutta Ranskan keisari pelkäsi, että märät ja mutaiset olosuhteet jarruttaisivat hänen miestensa, hevostensa ja raskaiden tykkiensä etenemistä. Maaperän kuivumisen toivossa Napoleon odotti hyökkäyksensä käynnistämistä puoleenpäivään asti. Viivyttely tulisi kalliiksi, sillä se antoi lopulta Blucherin Preussin armeijan liittyä taisteluun ennen kuin ranskalaiset ehtivät kukistaa Wellingtonin joukot.

Hemorrhoidit saattoivat olla Napoleonin todellinen Waterloo.

Kuten yksityiskohtaisesti kerrotaan Phil Masonin kirjassa ”Napoleon’s Hemorrhoids: And Other Small Events That Changed History” (Ja muita pieniä tapahtumia, jotka muuttivat historiaa), jotkut tutkijat uskovat, että Ranskan sotilasjohtaja kärsi Waterloon taistelun aamuna kivuliaista peräpukamista, joka esti häntä ratsastamasta hevosensa selässä kartoittamaan taistelukenttää, kuten hänellä oli tapana, ja joka saattoi osaltaan vaikuttaa hänen tappioonsa. Waterloo-asiantuntija Alasdair White kertoi kuitenkin New York Timesille, että tarina on ”ehdoton myytti”, jonka Napoleonin kannattajat ovat keksineet, koska he ”eivät voi uskoa, että suuri mies hävisi, joten hänessä on täytynyt olla jotakin vikaa.”

Keräilijät keräsivät kuolleista sotilaista ”Waterloo-hampaita” proteesien valmistamiseksi.

Tuntien kuluessa taistelun päättymisestä paikalliset alkoivat pihdeillä sekä pienillä vasaroilla ja meisseleillä irrottaa etuhampaita kymmeniltä tuhansilta taistelukentällä kuolleena makaavilta sotilailta. Ihmishampaiden kysyntä oli suurta, ja ryöstäjät myivät varastetut hampaat hammaslääkäreille, jotka tekivät niistä proteeseja. Englannin kansallisen armeijamuseon mukaan englantilaiset hammaslääkärit eivät tehneet mitään salatakseen lähteitään, vaan mainostivat proteeseja nimellä ”Waterloon hampaat” tai ”Waterloon norsunluu”. Vielä sisällissodan aikaan englantilaiset hammaslääkärit kävivät vilkasta kauppaa tuodessaan maahan kaatuneiden sotilaiden hampaita, joita edelleen kutsuttiin ”Waterloon hampaiksi”.

Wellingtonin herttua pisti taskuunsa melkoisen kunnianosoituksen.

Ranskan ja Euroopan suurvaltojen välillä marraskuussa 1815 sovittu rauhansopimus pienensi Ranskan aluetta ja edellytti, että hävinnyt maa maksoi valtavan suuruisen korvauksen viiden vuoden aikana. Tunnustukseksi palveluksistaan parlamentti myönsi Wellingtonin herttualle 200 000 Englannin puntaa, mikä vastaa kuninkaallisen insinöörimuseon mukaan nykyään 15 miljoonaa Englannin puntaa.