On OKAY olla peloissaan. Pelkääminen tarkoittaa, että olet tekemässä jotain todella, todella rohkeaa.
– Mandy Hale
Olen 46-vuotias kolmen tytön äiti ja pelkään korkeita paikkoja. Minulla on tapana tulla pahoinvoivaksi jo tikkaiden kolmannesta askelmasta.
Olen myös todella seikkailunhaluinen ja päättänyt olla paras, pelottomin versio itsestäni, ja laskuvarjohyppy on aina ollut listallani. Lisäksi olimme perhematkalla Uudessa-Seelannissa, joka on yksi maailman kauneimmista ja parhaista paikoista tehdä sitä.
Siten löysin itseni tärisevästä 12-henkisestä lentokoneesta kiinnitettynä laskuvarjohyppyammattilainen Zachiin, kun olimme aikeissa syöksyä kohti maapalloa 15 000 jalan korkeudelta saavuttaen 120 m/h:n loppunopeuden.
Pakkohan minun on tunnustaa, että kyseenalaistin vakavasti mielenterveyteni, kun lentokoneen ovi avautui.
”En voi uskoa, että oikeasti teen tämän! Tämä on hullua! Miksen voi vain antaa olla rauhassa ja olla tyytyväinen jo ennestään upeaan elämääni? Mitä jos se on päättymässä juuri nyt?” olivat ajatuksia, jotka kiersivät päässäni, kun raahasimme takamuksillamme tietämme kohti avointa ovea.
Minulla oli itse asiassa kolme päivää ja kolme unetonta yötä aikaa pohtia näitä kysymyksiä, koska laskuvarjohyppy peruttiin jatkuvasti huonon sään vuoksi.
Joka päivä pukeuduin täyteen varusteisiin ja psyykkailin itseäni hyppäämään, vain saadakseni viime hetkellä kuulla, että tuuliolosuhteet olivat muuttuneet eivätkä olleet enää optimaaliset laskuvarjohyppyä varten.
Se oli kidutusta.
”Onko tämä merkki?”, kysyin. Pitäisikö minun olla tekemättä tätä?” Mietin.
14-vuotias lapseni halusi epätoivoisesti hypätä, kun taas 11-vuotias totesi välinpitämättömästi: ”En voi uskoa, että teet tämän. Tapat vielä itsesi.” Hänen 6-vuotias siskonsa purskahti välittömästi itkuun.
En antanut 14-vuotiaan lapseni hypätä ja vakuuttelin hänen nuoremmille siskoilleen, etten kuolisi ja että kaikki menisi hyvin.
Minä en kuitenkaan ollut niin varma.
Lähetin jopa sähköpostia henkiselle selvänäkijälle, joka kommunikoi enkeleiden kanssa, vain kysyäkseni häneltä, pitivätkö enkelit hyvänä ideana, että hyppäisin.
He pitivät, ja niin minä hyppäsin.
Kun lentokoneen ovi avautui, asetin aikomukseni, että tämän hypyn myötä en ainoastaan voittaisi korkeanpaikankammoani, vaan myös päästäisin irti kaikesta siitä pelosta, joka esti minua elämästä 100-prosenttisesti täysillä – kaikesta siitä pelosta, joka esti minua leikkimästä varman päälle, joka esti minua puhumasta toisinaan ääneen, joka esti minua rakastamasta niin avoimesti, kokosydämisesti ja raivokkaasti kuin voisin.
Tästä kokemuksesta opin seuraavaa elämästä ja pelosta:
- Pelko on kaikki keksittyä, eikä sillä ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa.
- Me emme voi oikeasti tietää, millaista jostain tulee, jos emme koe sitä ensin.
- Kun tarvitsemme sitä, olemme niin paljon vahvempia, rohkeampia ja viisaampia kuin luulemme.
- Elämässä rohkeus palkitaan anteliaasti.
- Suurten pelkojesi kohtaaminen vapauttaa sinut elämään elämääsi iloisemmin ja helpommin.
Pelko on kaikki keksittyä, eikä sillä ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa.
Kuulemme näitä koko ajan: ”Tunne pelko ja tee se silti”, ”Älä anna pelon pysäyttää sinua”, ”Kaikki on vain päässäsi”.
Olen aina uskonut näiden olevan totta, mutta hyppäämällä tuosta lentokoneesta, sain sen, täysin ja aidosti, luihini:
Eikä sillä ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa.
Rampauttava pelko, jota tunsin ennen hyppyä, oli mieleni keksimä, kuinka kauhealta tuntuisi pudota ilman läpi. En pelännyt sitä, että laskuvarjo ei avautuisi. Pelkäsin hyppäämistä ja sitä tunnetta, että kukaan tai mikään ei kannattele minua.
Jos mieleni olisi keksinyt, että se olisi yksi elämäni parhaista, voimaannuttavimmista kokemuksista (mitä se olikin!), olisin ollut etukäteen innostunut odotuksesta (mitä en ollut).
Me emme voi oikeasti tietää, millaista jostain tulee, jos emme koe sitä ensin.
Ennen hyppyä katselin YouTube-videoita muiden ihmisten laskuvarjohyppyistä ja luin omakohtaisia kertomuksia muiden kokemuksista. Kuvittelin, että olisin kauhuissani, kun vatsani putoaisi varpaitani myöten ja syöksyisin pelottavan kovalla vauhdilla kohti maapalloa.
Todellisuus tuntui hyvin erilaiselta.
Hyppäämällä lentokoneesta pää edellä en oikeastaan edes tuntenut painovoiman vetoa. Tunsin itseni kuin siro ballerina, joka leijui vapaana avaruudessa. Minusta tuntui, että jos tämä olisi ollut elokuva, taustalla olisi soinut enkelimäistä klassista musiikkia. Se oli niin kaunista ja siroa.
Vartaloni ei ollut koskaan ennen tuntenut tällaista antautumista ja vapautta, ja se oli ylevää.
Kun tarvitsemme sitä, olemme niin paljon vahvempia, rohkeampia ja viisaampia kuin luulemme.
Kun asetuimme 60 sekunnin vapaapudotukseen, en vieläkään tuntenut painovoiman vetoa tai vatsani laskevan. Minusta tuntui kuin silloin, kun työnnät pääsi ulos auton ikkunasta, kun ajat supernopeasti moottoritiellä. Sata kertaa. 120 m/h nopeudessa tuulenvastus oli niin voimakas, etten saanut henkeä.
Tunsin paniikin nousevan sisälläni, kunnes kuulin viisaan sisäisen äänen rauhoittelevan minua, että kaikki olisi hyvin, kunhan pysyisin rauhallisena. Että saisin kaiken tarvitsemani hapen.
Suljin silmäni ja tein syviä joogahengityksiä yrittäessäni ottaa täysin haltuun kehoni tuntemukset, kun minulla oli tämä uskomaton kokemus. Aloin tuntea, että pystyisin tähän ja tajusin, että selviytyisin.
Elämässä rohkeus palkitaan anteliaasti.
Kun laskuvarjo avautui, kaikki hidastui. Liu’uimme upeiden maisemien yllä Zachin osoittaessa kauniita vuoria ja jokia alapuolella.
Hyppääminen lentokoneesta oli vaatinut kaiken rohkeuteni, ja se oli täysin sen arvoista. Tunsin itseni häkeltyneeksi ja haltioituneeksi ilosta ja helpotuksesta, kun huusin: ”Minä lennän! Minä todella lennän!”
Olen aina patistanut itseäni elämään elämää täysillä ja rohkeasti ja tavoittelemaan intohimojani ja tarkoitustani. Siihen liittyy riskejä – asiat eivät ehkä onnistu, saatan epäonnistua, ihmiset saattavat tuomita minut tai nauraa minulle tai sanoa: ”Kuka hän luulee olevansa?”
Ja silti, voitto on ollut valtava! En voi edes kuvitella, millaista elämää eläisin, jos minulla ei olisi ollut rohkeutta jättää vihaamani ylimalkaisen työn turvallisuutta ja ihmissuhteita, jotka imivät minut kuiviin, ja jättää huomiotta ne tavat, joilla yhteiskunta käski minun käyttäytyä, varsinkin kun minusta tuli äiti.
Suurten pelkojesi kohtaaminen vapauttaa sinut elämään elämääsi iloisemmin ja helpommin.
Kun jalkani koskettivat tuona päivänä jälleen kiinteää maata, tunsin itseni voittamattomaksi ja kykeneväksi saavuttamaan aivan mitä tahansa.
”Jos pystyn hyppäämään lentokoneesta, pystyn mihin tahansa”, tuli uudeksi mottokseni.
Vannoin itselleni tuona adrenaliinihuuruisena hetkenä eläväni elämääni entistäkin intohimoisemmin, aidommin ja vapaammin. Tiesin, etten enää koskaan antaisi kritiikin ja tuomion pelon, hölmöltä näyttämisen tai sen, mitä ihmiset saattaisivat sanoa, estää minua tekemästä mitään, mitä haluan.
Hypystä on kulunut kuusi kuukautta, ja osa varmuudestani on alkanut hiipua. Joskus tunnen vanhojen pelkojen kolkuttelevan ovea ja yrittävän päästä takaisin sisään.
Mutta en anna niiden kolkutella.
Kun edessä on epämiellyttävä puhelinsoitto, joka voi johtaa suureen ammatilliseen läpimurtoon, tai vaikean keskustelun aloittaminen, joka voi ratkaista tai rikkoa ihmissuhteen, tai jopa sellaisten valtavien unelmien visioiminen, joiden saavuttamista looginen mieleni ei voi edes kuvitella, muistelen hyppääväni tuosta täydellisen hyvästä lentokoneesta 15 000 jalan korkeudessa, ja tiedän, että jos pystyn tuohon, pystyn mihin tahansa!”
Ja niin pystyt sinäkin. Sinun tarvitsee vain päättää, että pystyt siihen.
Millaista elämäsi olisi, jos kohtaisit suuret pelkosi?
